peltiset enkelit

Suomalaisen avantgarden raskassarjalainen Kari Aronpuro aloitti kirjallisen uransa teoksella Peltiset enkelit (1964), jota oli tutoroimassa itse Eeva-Liisa Manner.  Teos on Aronpuron moneen myöhempään teokseen nähden melko lukijaystävällinen. Syvemmässä tarkastelussa se osoittautuu muistamaani monipuolisemmaksi ja samankaltaiseksi uudenlaisen poetiikan esitteleväksi kuin Pentti Saarikosken pari vuotta aikaisemmin ilmestynyt Mitä tapahtuu todella? Mielenkiintoinen kysymys on se, millä tavoin nämä kaksi teosta ovat vaikuttaneet aikansa muuhun runouteen.

Poeettisena rakenteena kyse on liikkuvan kuvan runosta, joka kehitään kokoon ns. objektiivisen kameran avulla. Kamera tallentaa konkreettisen kuvallisuuden keinoin maailman tapahtumista ja maailmassa olemista. Varsinaista kokijaa tai puhujaa ei aina ole, mutta läsnä ollessaan subjekti lähinnä havannoi ympäristöään ja välttää sen kommentoimista tai on omassa tapahtumisessaan miltei objektin asemassa. Poikkeuksena on muutamia yksittäisiä itsereflektiivisiä hetkiä, joiden roolina on tuoda runoon lisää tilan tuntua. En tiedä Aronpuron kirjallisista esikuvista (kts. viim. kappale) ja missä määrin 1960-luvun uuden aallon elokuva (cinéma vérité, Jean-Luc Godard) on läsnä. Luultavasti kyse on normaalista oman poetiikan rakentamisesta useiden näkemysten ja vaikutteiden pohjalta. Jokunen runo on kallellaan vuosisadan alun ekspressionismiin.

vieraana j. k. ihalainen

Miten kirjallisuutta eletään? Shamaanibeatnikki, kirjaltajanomadi, kulttuurinostalgikko ja elämäntapakriitikko J. K. Ihalainen on tehnyt kaiken toisin, lähtenyt ensin maailmalle ja siirtänyt kokemuksensa ja vaihtoehtoiset todellisuudet kirjoittamisensa ja kustantamiensa kirjojen peruskiveksi.

Olet matkannut Himalajalla, Saharassa ja Mongoliassa. Mitä matkat ovat tuoneet kirjoittamiseesi ja toisaalta näkemykseesi elämästä ja itsestäsi?
Matkustaminen on tuonut nöyryyttä ja näköalaa siihen, miten yksinkertaisissa oloissa eletään intensiivistä ja rikasta elämää. Matkustaessa kävellään paljon, kävelemisessä on meditatiivinen, eheyttävä vaikutus. Elämäni ns. huippukokemukset paikottuvat Himalajalle. Silloin huomaa sen miten kykenee lopettamaan selittämisen (itselleen ja muille) ja kykenee antautumaan kokemiselle. Kirjoittamiseen huippukokemukset vaikuttavat siten, että ymmärtää etteivät kaikki kokemukset ole siirrettävissä. Ne jäävät selittämättömiksi, ja niitä on mahdollista lähestyä vain aavistelemalla, aistimalla. Vieraillessani tiibetiläisessä gombassa mantraavien ja musisoivien munkkien luona olin todella onnellinen, ettei minulla ollut minkäänlaista tallenninta mukana.

Otit nuorena pestin merille ja sittemmin olet asunut Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa 1970- ja 80-luvulla. Millä tavoin tuonaikainen elämä poikkeaa myöhemmistä elämänvaiheistasi? Millaisina sikäläiset elämäntavat ja (ala)kulttuurit ovat näyttäytyneet, miten skandinaavinen ja suomalainen mielenmaisema eroavat toisistaan? Jos erot olivat suomettumisen aikoina suuret (?), ollaanko nykyään kaikki vain (olevinaan) eurooppalaisia ilman paikallisia mausteita ja vailla poliittista itsemääräämisoikeutta?
Matkustellessani runsaan vuosikymmenen ristiin rastiin Pohjoismaita opin työelämän kautta tuntemaan hyvinkin erilaisia ihmisiä. Ehkä eniten minua miellyttivät norjalaiset ja saamelaiset, eli arktinen mielenlaatu. Tanskassa asuin kymmenisen vuotta, ja siellä tutustuin hippien, punkkareiden ja talonvaltaajien maailmaan. Opin suoran toiminnan erilaisia muotoja. Näin vaihtoehtoisen toiminnan ja talouden käytännössä, eli musiikissa, teatterissa, käsityöläisyydessä, asumisessa ja kaupankäynnissä. Näin erilaisia utopian malleja, jotka joko toimivat tai sitten eivät. Totta kai vertasin näitä ilmiöitä Suomeen, ja oli todettava, että Suomessa tällaista elämää eli vain kourallinen ihmisiä. Suomessa muutos tapahtui vasta Glasnostin jälkeen, ja ilmapiiri muuttui muutamassa vuodessa sallivammaksi, syntyi uudenlaisia vaihtoehtoja, kommuuneja, radioita, kauppoja.

tämä matka

En voi kieltää että Eeva-Liisa Manner on minulle tärkeä runoilija. Enimmäkseen olen vain nauttinut kielestä ja runoista, lueskellut sieltä täältä ja silloin tällöin yrittänyt analysoida yksittäisiä runoja, saada niistä jonkinlaista otetta ymmärtääkseni niiden tenhovoiman. Tämä matka (1956) on modernismimme tärkeimpiä, luetuimpia ja tutkituimpia teoksia, jossa kirjailija malttoi odottaa peräti kahdeksan vuotta ilmaisunsa täydellistä uudistumista kahteen aiempaan kokoelmaan verrattuna. Tuskin voin tuoda teoksen tulkintoihin ja näkemyksiin mitään uutta, mutta tahdonkin lähinnä kartoittaa itselleni teoksen elementtejä ja rakennusaineita.

Teoksen avaa yksittäinen runo, Ota nämä koteloidut sanat. Näen sen eräänlaisena introna, jossa esitellään teoksen teemoja ja tyyliä, alkusoittona joka näppäilee sävelillään ensitahdit aikalaislukijan löytää uusi kieli ja sanomisen mieli, maailman kielellistäminen jossa sana muuttuu lihaksi.

Kirjan ytimenä toimii toisen osaston kuusiosainen Kambri – sarja merestä ja eläimistä. Runot piirtävät eräänlaisen minihistorian evoluution alkuhämäristä ihmissuvun ilmestymiseen ja synkkiin nykyisyys- ja tulevaisuuskuviin. (teoksen avausruno istuisi todella napakasti tämän osaston alkuun ja sellaisen sen luenkin) Kulttuurihistoriallisena matkana asia konkretisoituu ensimmäisen runon kulkemisena – kuljetaan läpi aikojen ja maisemien ja tekstin, kulkijana esihistoriallinen ihminen joka on jo kadottamassa eläinten viisauden. Erityiseksi kielen tekee verbien perusmuoto, joka tässä yhteydessä muuttuu aktiiviseksi ja kasvattaa sisäänsä niin preensensin, futuurin kuin konditionaalinkin aihiot. Näkisin tämän eräänlaisena ehdotelmana, johon suomen kielioppi ei ole tähän päivään mennessä löytänyt vastausta. Tietyllä tapaa rohkeana voisi pitää myös tieteellisen maailmankuvan suodattaminen tekstiin aikana, jolloin olemassaoleva tieto on ollut jossain määrin kristillisen teologian puristuksissa.

saksittua (manner)

Manner puhuu kokemastaan avaruudellisesta aika-tilasta, jossa subjektiivinen ja transsendenssi aika yhtyvät. Aika-tilaa ei ole ilman kokevaa ihmistä. Se on sisäinen, imaginaarinen, uneksivanluonteinen tai meditoiden keskittyvä tila, jossa aika ei virtaa lineaarisena ja jonka arvoituksellisten lakien alaisuudessa olemista ei pitäisi hämmästyä.

”Kromaattiset tasot” on paitsi Fahrenheit 121:n myös koko Mannerin tuotannon filosofisin, käsitteellisin ja abstrahoivin runoelma: päämäärä on kuvata tyhjää, tyhjän kokemusta ja ilmaista tyhjän käsitettä. ( - - ) Metafysiikkaan suuntautuvana runoelmassa pohditaan olevaa, todellisuuden yleisempiä periaatteita ja rakenteita. Kirjailijan mainitsema filosofinen tausta liittyy ongelmaan, miten tiedostava subjekti konstituoi maailman, miten rakentuu inhimillisen olemisen ja maailman merkitys ja mikä on olemisen merkitys.

miekkalintu

Lasse Heikkilän runoilijaura oli lyhyehkö ja intensiivinen. Repaleinen perhetausta, rintamakokemukset ja rankka elämä voivat tuntua kuriositeeteilta, mutta niistä voinee vetää yhtäläisyyksiä niin runoilijan kuolemaan kuin myös hänen tuotantoonsa, ainakin esikoisteoksen suhteen. Miekkalintu (1949) on hämmentävä ja ristiriitainen kirja, ehkä hieman keskentekoinenkin, mutta ennen kaikkea se on tärkeä kirja. 1950-luvun modernismi oli vasta tekemässä tuloaan ja Miekkalintu lienee ollut samana vuonna ilmestyneen Lassi Nummen Intohimo olemassaoloon kanssa niitä kotimaisia pioneeritöitä. T. S. Eliotin suomennos Autiosta maasta ilmestyi samana vuonna ja vaikka häntä Tuomas Anhavan ja Kai Laitisen ohella voidaan pitää tärkeimpänä vaikuttajana uudessa kirjallisessa murroksessa niin Miekkalintuun tämä ei vielä ulottunut. Heikkilä haki vaikutteensa Ruotsin ns. fyrtiotalisteilta ja tämä näkyy esikoisessa niin hyvässä kuin pahassakin.

Miekkalinnusta on vaikea saada otetta, olen palannut siihen muutamaan otteeseen. Kuvallisuus on tietysti leimaa-antava piirre, mutta koherenssi tuntuu ajoittain häilyvältä. Abstraktia ainesta on ja matkimisen tuntua esiintyy siinä määrin että tunnistan niiden juontuvan ruotsalaiseen Erik Lindegreniin. Toisaalta teos on intohimoinen ja päällekäyvä, maailmantuskaan ja olemassaoloon rohkeasti pureutuva ja hetkittäin analyyttinenkin, jälkimmäistä joku voisi toki pitää selittävyytenä. Vaikeaselkoisuuden syynä saattaa olla filosofisesti värittynyt ajatusmaailma, joka puskee välillä kumoon runon autonomisen oliollisuuden.

allegro

erkin lähtölaukaus

ERK:n ensimmäinen vuosikirja MOTMOT 1994 (Jyrki Kiiskinen, Lauri Otonkoski) on hieman raskas mutta toisinaan myös palkitseva, sillä leijonanosan sisällöstä täyttävät esseet. Kokoavina teemoina tuntuu olevan runon suhde muuhun taiteeseen ja yhteiskuntaan sekä tilan käsite ja runon kokemus. Esipuheessa lainataan Saarikosken sienivertausta ja mielenkiintoisena yksityiskohtana tähän päivään vertautuen todetaan, että runoudessa harvemmin suositellaan tiimityöskentelyä. Kirjasta on unohtunut kirjoittajien esittely, jonka voi tulkita vaikka siten, että he kaikki jo tuntevat toisensa. Todennäköisempi vaihtoehto lienee taitamaton taittaja.

Raikkaimman tuulahduksen kirjaan tuo avausessee, Witold Gombrowiczin Runoutta vastaan vuodelta 1947. Gombrowicz panee runoilijat ojennukseen syyttäen heitä nurkkakuntalaisuudesta, pakoilusta, verbaalisista silmänkääntötempuista, toisilleen kirjoittamisesta ja liialliseen sokeriin vertautuvasta puhtaan runouden viljelemisestä. Vuosien jälkeen essee naurattaa yhä* ja panee ihmettelemään miksei hän esseen sijasta ole kirjoittanut parodiaa. Esseen voi tietysti kuitata prosaistin ymmärtämättömyytenä, kyvyttömyytenä nähdä kielen ja säkeiden taakse, mutta siitä huolimatta kirjoitus säilyttää teränsä ja ajankohtaisuutensa. Toimittajille suuri kiitos itseironiasta.

saksittua (kieli)

Kieli on ihmisen koti
Martin Heidegger

Sillä minä en tahdo olla minkään alamainen paitsi kielen
Eeva-Liisa Manner

Kieli marsii pyövelien tahtiin
Siksi meidän täytyy noutaa uusi kieli
Tomas Tranströmer

saksittua (runoudesta)

Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta/on lukeminen
Paavo Haavikko

Runoilija on valehtelija
Eeva-Liisa Manner

Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille
Mirkka Rekola

Tulevat sanomaan minulle / millainen runon pitää olla / minulle joka osaan tehdä / vaikka lehmänsorkkaan sopivan hevosenkengän

Pentti Saarikoski

ei-kenenkään maasta suomalaiseen identiteettiin

Pääsiäinen hurahti ohi sen suuremmitta perinteittä. Jos mitään kristinuskon sanomasta ymmärrän, pääsiäisen pitäisi olla tärkein kirkollinen juhla, mutta läntisessä kirkkomaailmassa sitä ei huomaa. Pitäisi oikeastaan laajentaa kokemusmaailmaa ja osallistua ortodoksiseen pääsiäisjumalanpalvelukseen, ehkä sitten vuoden päästä.

Samalla pääsi livahtamaan Mikael Agricolan päivä eli suomen kielen päivä. Niin itsestään selvältä kuin suomen kieli meistä suomenkielisistä tuntuukin, se on kuitenkin monen tekijän summa. Agricolan sananlevittämistarpeen ja mielikuvituksellisen kielellisen lahjakkuuden lisäksi saamme oikeastaan kiittää mm. Martti Lutheria, Johannes Gutenbergiä, Elias Lönnrotia sekä Napoleon Bonapartea, Aleksandr Pavlovits Romanovia ja Kustaa IV Aadolfia eli jälkimmäisten osalta 1800-luvun alun suurvaltapolitiikkaa. Oman historiantulkintani mukaan Suomi on siis paradoksaalisesti myös hyötynyt muutoin maatamme kaltoin kohdelleesta geopoliittisesta sijainnistaan. Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton läheisyys on ollut taloudellisestikin merkittävää.