mitä on totutun tuulilasin takana

”90-lukulaisista” runoilijoista ensimmäisenä ehätti julkaisemaan esikoiskokoelmansa Jyrki Kiiskinen. Runoilija vaaran rinteellä ilmestyi 1989. Kärjistäen voisi sanoa, että teoksessa esittäytyy nuori vihainen mies, mutta anarkistisen ja antimilitaristisen alun jälkeen runot hakeutuvat laajalle rintamalle: kuvastoltaan konkreettiset ja aiheiltaan usein mystiset runot hakeutuvat kohti tuntematonta, jota lähestytään myös viittauksin antiikin ja Raamatun myytteihin. Kokoelma sisältää myös lähtökohdiltaan hyvin arkisia runoja sekä yhden pitkän roolirunon. Jo tästä esikoisesta voi löytää Kiiskisen ominta tapaa käyttää kieltä: tiivis ilmaisu ja tiukka, osin kiivas rytmi ovat myöhemmissäkin kokoelmissa leimaa-antavina piirteinä.

Sillä ei ole nimeä (1990) on pitkä ja esikoisen vastapainoksi seesteinen runoelma, jossa puhuja liukuu päivien ja sekuntien lomitse miltei odysseiana vaeltaen päivittäisten havaintojen, keittiön, työpaikan, kadun ja telttaretkien kautta omaan itseen. Rytmiinsä nähden yllättävän levollisesti etenevät säkeet - voisi miltei puhua kerronnasta - käyvät vääjäämättömästi kuin kello kohti loppua, jota ei kuitenkaan ole: alkupuolen säkeet voisi hyvin sijoittaa viimeisten perään satunnaisen lukijan sitä huomaamatta. Temaattisesti kirja liikkuu samoissa merkeissä ja kertoo ikään kuin arjen estetiikan keinoin että totuus löytyy kaurapuurosta. Esikoiskokoelman tapaan myös tämä toinen kokoelma sisältää viittauksia rocklyriikkaan.

erkin lähtölaukaus

ERK:n ensimmäinen vuosikirja MOTMOT 1994 (Jyrki Kiiskinen, Lauri Otonkoski) on hieman raskas mutta toisinaan myös palkitseva, sillä leijonanosan sisällöstä täyttävät esseet. Kokoavina teemoina tuntuu olevan runon suhde muuhun taiteeseen ja yhteiskuntaan sekä tilan käsite ja runon kokemus. Esipuheessa lainataan Saarikosken sienivertausta ja mielenkiintoisena yksityiskohtana tähän päivään vertautuen todetaan, että runoudessa harvemmin suositellaan tiimityöskentelyä. Kirjasta on unohtunut kirjoittajien esittely, jonka voi tulkita vaikka siten, että he kaikki jo tuntevat toisensa. Todennäköisempi vaihtoehto lienee taitamaton taittaja.

Raikkaimman tuulahduksen kirjaan tuo avausessee, Witold Gombrowiczin Runoutta vastaan vuodelta 1947. Gombrowicz panee runoilijat ojennukseen syyttäen heitä nurkkakuntalaisuudesta, pakoilusta, verbaalisista silmänkääntötempuista, toisilleen kirjoittamisesta ja liialliseen sokeriin vertautuvasta puhtaan runouden viljelemisestä. Vuosien jälkeen essee naurattaa yhä* ja panee ihmettelemään miksei hän esseen sijasta ole kirjoittanut parodiaa. Esseen voi tietysti kuitata prosaistin ymmärtämättömyytenä, kyvyttömyytenä nähdä kielen ja säkeiden taakse, mutta siitä huolimatta kirjoitus säilyttää teränsä ja ajankohtaisuutensa. Toimittajille suuri kiitos itseironiasta.