erkin lähtölaukaus

ERK:n ensimmäinen vuosikirja MOTMOT 1994 (Jyrki Kiiskinen, Lauri Otonkoski) on hieman raskas mutta toisinaan myös palkitseva, sillä leijonanosan sisällöstä täyttävät esseet. Kokoavina teemoina tuntuu olevan runon suhde muuhun taiteeseen ja yhteiskuntaan sekä tilan käsite ja runon kokemus. Esipuheessa lainataan Saarikosken sienivertausta ja mielenkiintoisena yksityiskohtana tähän päivään vertautuen todetaan, että runoudessa harvemmin suositellaan tiimityöskentelyä. Kirjasta on unohtunut kirjoittajien esittely, jonka voi tulkita vaikka siten, että he kaikki jo tuntevat toisensa. Todennäköisempi vaihtoehto lienee taitamaton taittaja.

Raikkaimman tuulahduksen kirjaan tuo avausessee, Witold Gombrowiczin Runoutta vastaan vuodelta 1947. Gombrowicz panee runoilijat ojennukseen syyttäen heitä nurkkakuntalaisuudesta, pakoilusta, verbaalisista silmänkääntötempuista, toisilleen kirjoittamisesta ja liialliseen sokeriin vertautuvasta puhtaan runouden viljelemisestä. Vuosien jälkeen essee naurattaa yhä* ja panee ihmettelemään miksei hän esseen sijasta ole kirjoittanut parodiaa. Esseen voi tietysti kuitata prosaistin ymmärtämättömyytenä, kyvyttömyytenä nähdä kielen ja säkeiden taakse, mutta siitä huolimatta kirjoitus säilyttää teränsä ja ajankohtaisuutensa. Toimittajille suuri kiitos itseironiasta.

saksittua (runon subjekti)

Ei auttanut, että tuon yksilöllisen puhujan ei täytynyt olla runoilija itse. Ei auttanut sekään, että Suomi näytti olevan täynnä runoilijoita, jotka uskoivat että tuon yksilöllisen puhujan täytyi olla runoilija itse. He noudattivat ikivanhaa pyrkimystä muuttaa elämä runoudeksi eivätkä huomanneet, että elämä jonka he onnistuivat tallentamaan säkeisiinsä ei ollut heidän. Heiltä jäi huomaamatta runouden olennainen epäautenttisuus. (- -) Persoonallisesta äänestä luopuminen ja konepakotteinen inspiraatio eivät suinkaan ole ainoita runouden väliasemia. "Symbolismin raunioituminen, metaforien räjäytys, merkityksien pirstoutuminen ja yleensäkin runollisen puheen muuttuminen mielettömäksi, lopulta viittaussuhteiden, kaikkien viittaussuhteiden hajoaminen, afaattinen tulitauko: nämä ovat lyyrisen etenemisen ja vetäytymisen asemat viimeisten 150 vuoden aikana", saksalainen runoilija Durs Grünbein summaa. (- -) Me sen sijaan kannatamme kaikkia kielen figuureja, kertovuutta ja voimakkaita persoonia ja kysymme, eikö nykyään voisi jo rauhassa puhua auringonlaskusta,koska on selvää, ettei aurinko laske mihinkään (mitään). Ja eikö voisi puhua vaikkapa monikon ensimmäisessä persoonassa, koska on selvää, että persoonallinen ääni on personnen, ei-kenenkään?

Markku Paasonen & Teemu Ikonen (Meidän persoonallinen äänemme, pääkirjoitus)