viisi kirjaa

Luulisin että suomalaisessa runoudessa on tapahtunut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän ja mielenkiintoisempia asioita kuin niitä edeltäneellä kahdella vuosikymmenellä. Tässä voi tietysti olla myös perspektiiviharhaa, sillä jälkimmäisen suhteen en kuulu aikalaisiin. Toki sen ajan runoutta on tullut kahlattua läpi. Kaanon on epäilemättä rakentunut näinkin lyhyessä ajassa, vaikkei se kirjallisuuden opetuksessa näkyisikään. Runoilijoiden uraa ja tuotantoa enemmän minua kiinnostavat kuitenkin yksittäiset teokset. Millaiset teokset ovat ohjelmoituneet hermoratoihini ja miksi? Millaiset teokset näyttäytyvät jäntevinä kannesta kanteen ja ovat ns. kestäneet aikaa parhaiten? Suuresta joukosta hyviä kirjoja muististani valikoitui viisi kirjaa, joissa on tinkimättömästi täysin oma maailmansa ja hyvin persoonallinen ääni, joissa yksittäiset runot paitsi tukevat toisiaan niin tulevat toimeen omillaan, yksilöllisinä olioina.

painokkaiden hetkien harras todistaja

Jouni Inkala ilmestyi suomalaiseen kirjallisuuselämään näyttävästi. Hänen esikoiskokoelmansa Tässä sen reuna (1992) voitti J. H. Erkon palkinnon parhaasta esikoisteoksesta ja oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Teos on hyvin maanläheinen ja se tekee niin luonnosta kuin arkipäiväisistä ilmiöistä tuoreita havaintoja usein suorastaan viiltävällä tavalla. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea siihen, kuinka luonto ja ihminen, mennyt ja tuleva kietoutuvat toisiinsa kuin olisi vain tämä hetki ja kaikki oleva läsnä siinä hetkessä. Luonnon ja esineiden personifiointi - pöly, graniitti, vaahteranlehti, puhelinpylväät ja nojatuoli saavat aktiivisen roolin - näyttää maailman uudella, koskettavalla tavalla, ja usein kokemukseen liittyy jotain maagisen ja eksistentialistisesti painokkaan tuntuista.

hiljaisuudesta

Luin jostain, että Mirkka Rekola suree hiljaisuuden katoamista runoudesta, tai jotain sinnepäin. En löytänyt lähdettä enkä näin ollen voi syventyä lausuntoon paremmin, mutta Rekolan tuotantoa lukeneena luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoittaa. Runous on kokenut monenmoisia mullistuksia ja vaikka lasta ei pesuveden mukana heitettäisikään, jotain saattaa silti kadota. Ajatus saattaa tuntua oudolta sitä vasten, että meille on annettu ymmärtää runouden elävän jonkinlaista renessanssia 2000-luvun Suomessa. Monimuotoisuuden allekirjoitan toki minäkin, mutta renessanssista puhumiseen eivät rahkeeni riitä.

Mutta mitä Rekola hiljaisuudella tarkoittaa? Hänen omat runonsa ja aforisminsa ovat pelkistettyjä, monitulkintaisia ja keskittymistä vaativia, sanalla sanoen kaikkea sitä mihin keskivertokuluttaja ei jaksa tai pysty omaksumaan. Runoista huokuu hiljaisuus niin sanojen kuin kuin kuvien tasollakin ja jälkimmäinen lienee räiskyvään kuvatulvaan identifioituneelle laimeaa. Rekolan runot vaativat pitkälti lukemisen synkronoimista käsitteellisen ajattelun kanssa, mikä kenties hieman vieroksuu välittömään aistillisuuteen perustuvaa kokemista. Myönnän, että itsellänikin on ollut vaikeuksia tuollaisen tiiviisti keskittymisen lukemisen kanssa, mutta usein kärsivällisyys palkitsee.

aika ja oleminen

Viimeksi höpisin ohimennen Heideggerin Daseinista. Täytyy sanoa ettei minulla ei ole käsitteen syvempää ymmärrystä. Paradoksaaliselta kuitenkin tuntuu se, että Heidegger erottaa toisistaan ontologisen ja ontisen, koska vieraantuessamme jälkimmäisestä ja keskittyessämme edelliseen saattaa koko käsite jäädä pölyttymään teoreettiselle tasolle. Elämän ymmärtäminen ei kai kuitenkaan vaatine perehtymistä filosofisiin koukeroihin? Ehkäpä joku valveutunut lukija osaisi selittää minulle Daseinin kansantajuisesti ja kertoa samalla, miten osaan soveltaa tätä tietoa omaan elämääni?

Vaikka Albert Einstein oli fyysikko, hänen suhteellisuusteoriansa on sikäli mielenkiintoinen että siitä on johdettavissa myös sosiaalipsykologisia tulkintoja. Luonnontieteet saattavat siis olla paljon lähempänä jokapäiväistä elämäämme kuin arvaammekaan. Tieteen olemuksesta kertoo tosin sekin, että Einsteinin innoitti suhteellisuusteorian lähteille silloisen tiedemaailman yleisesti hyväksymä ns. valoeetteri, jollaista ei ole olemassakaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy tieteen parista lukuisia. Tiede on jatkuvasti etenevä prosessi, jossa epäilyn ja tiedon lisääntymisen myötä heitetään vanhoja käsityksiä romukoppaan ja kehitetään uusien tutkimusmenetelmien avulla tarkempaa maailmankuvaa. Ihminen on siis tuomittu syömään ikuisesti hyvän ja pahan tiedon puusta. Kiellon asettanut Jumala lienee suuri humoristi tai peräti sadisti, koska kiellon asettaessaan jo tiesi ettei hedelmästä käy kieltäytyminen. Kun omenan tutkimiseen käytetään vuosittain rahaa miljardettain jäävät samalla miljoonat ilman sitä päivittäistä, syötävää omenaansa.

tien päällä, 2. viikko

Maanantai 4.5
Kiertueen toinen viikko alkoi Helsingistä, heti aamusta Kallion ilmaisutaidon lukiosta. Kirjoittajalinjalaisia oli paikalla vähän, mutta he kuuntelivat sitäkin tarkemmin ja esittivät myös aktiivisesti kysymyksiä. Matkaan lähtijöitä oli Johanna Venho, Arja Kuisma, Tomi Kontio, Jouni Inkala ja Tommi Parkko (ja minä itse), mutta kaikki eivät tainneet ehtiä vielä tuolle keikalle. Koulun sapuskat (taas se puhuu ruuasta!) olivat käsittämättömän hyvät, asia joka tuli monta kertaa mieleen muissa kouluvierailuissa ja yleensäkin näinä koulujen kurjistamisaikoina. Odottelimme kahvila Melbassa vielä Tuomo Karhun ja Tapani Kinnusen saapumista Turusta. Viikosta oli odotettavissa huomattavasti rauhallisempi kuin edellisestä. Nappasimme vielä matkan varrelta Tuomas Rounakarin kyytiin ja suuntasimme kohti Jamilahden opistoa Haminaan. Jamilahti on pieni idylli, jota viereinen kerrostalo ikävästi rumentaa. Keikan jälkeen muutamat reippaasta opiskelijajoukosta päättivät lähteä vielä Kotkan keikallekin. Kotkan pääkirjaston auditoriossa ei ollut tungosta, mutta Tuomas syntikoineen nosti tunnelmaa. Paikallinen kirjailijayhdistys tarjosi vielä sapuskat, jonka jälkeen suuntasimme takaisin Jamilahdelle yöpymään.

Tiistai 5.5
Matka kohti Lappeenrantaa ja Lauritsalan lukiota. Liikuntasali on käytössä, mutta tekniikassa jotain ongelmaa. Saamme sen hoidettua, mutta äänitausta jää edelleen kaikumaan. Oppilaat tuntuvat jännittävän kuvausryhmää jonkun verran, runoilijat ovat heihin jo tottuneet. Juolahtipa jollekulle mieleen pyytää palautetta tilaisuudesta (tarkoitettiin lähinnä opettajia..) ja sellaista sitten myöhemmin postissa saatiinkin, tosin oppilailta. Varsinkin Tapanin esiintyminen herätti tuntemuksia puolesta ja vastaan ja taisipa siellä olla hieman katkeruuttakin, koska oppilailta oli kielletty joulujuhlanäytös mauttomuuteen ja pervouteen vedoten. Lauritsalasta jatkamme Ruokolahdelle, Jaakkiman kristilliseen opistoon. Upean auditorion ja äänentoiston myötä keikasta tulee hieno. Alkuillasta esiinnymme vielä Imatran kulttuurikeskuksen vähälukuiselle joukolle ja suunnistamme sieltä läheiseen Masan saluunaan esiintymään. Sinnekään ei ole ennakkorummutus ehtinyt, joten paikalla ovat lähinnä kanta-asiakkaat. Tapahtumasta tulee kuitenkin hieno, sillä ravintoloitsija tarjoaa keikkakaljat ja yleisö ottaa esiintyjät ennakkoluulottomasti vastaan, suosikeiksi nousevat Arja ja Johanna. Esiintymässä piipahtaa myös Joonas Pörsti liittyäkseen myöhemmin kiertueen matkaan. Kun Tuomokin tuoppeineen saadaan raahattua mukaan, vetäydymme Jamilahdelle yöpuulle.