aika ja oleminen

Viimeksi höpisin ohimennen Heideggerin Daseinista. Täytyy sanoa ettei minulla ei ole käsitteen syvempää ymmärrystä. Paradoksaaliselta kuitenkin tuntuu se, että Heidegger erottaa toisistaan ontologisen ja ontisen, koska vieraantuessamme jälkimmäisestä ja keskittyessämme edelliseen saattaa koko käsite jäädä pölyttymään teoreettiselle tasolle. Elämän ymmärtäminen ei kai kuitenkaan vaatine perehtymistä filosofisiin koukeroihin? Ehkäpä joku valveutunut lukija osaisi selittää minulle Daseinin kansantajuisesti ja kertoa samalla, miten osaan soveltaa tätä tietoa omaan elämääni?

Vaikka Albert Einstein oli fyysikko, hänen suhteellisuusteoriansa on sikäli mielenkiintoinen että siitä on johdettavissa myös sosiaalipsykologisia tulkintoja. Luonnontieteet saattavat siis olla paljon lähempänä jokapäiväistä elämäämme kuin arvaammekaan. Tieteen olemuksesta kertoo tosin sekin, että Einsteinin innoitti suhteellisuusteorian lähteille silloisen tiedemaailman yleisesti hyväksymä ns. valoeetteri, jollaista ei ole olemassakaan. Vastaavia esimerkkejä löytyy tieteen parista lukuisia. Tiede on jatkuvasti etenevä prosessi, jossa epäilyn ja tiedon lisääntymisen myötä heitetään vanhoja käsityksiä romukoppaan ja kehitetään uusien tutkimusmenetelmien avulla tarkempaa maailmankuvaa. Ihminen on siis tuomittu syömään ikuisesti hyvän ja pahan tiedon puusta. Kiellon asettanut Jumala lienee suuri humoristi tai peräti sadisti, koska kiellon asettaessaan jo tiesi ettei hedelmästä käy kieltäytyminen. Kun omenan tutkimiseen käytetään vuosittain rahaa miljardettain jäävät samalla miljoonat ilman sitä päivittäistä, syötävää omenaansa.

...ikävän karkoitus?

Suosikkibloggaajani Meri kyseli muutama päivä sitten elämän tarkoituksen perään. Aiheesta on vaikea puhua kliseitä välttämättä, toisaalta kliseet eivät olisi kliseitä jos ei niissä olisi myös vinha perä. Syvempi perehtyminen aiheeseen vaatisi tietysti henkilökohtaisempaa otetta, mutta koska en mielelläni puhu itsestäni (vaikka joku voisi toisin ja virheellisesti päätellä runoistani) kiertelen ja kaartelen ensin.

Filosofia on koko olemassaolonsa ajan koettanut vastata kysymykseen mitä on hyvä elämä. Vastaus vaihtelee kovasti suuntauksien mukaan. Mielenkiintoisimmat ja samalla ristiriitaisimmat ajattelijat pienessä päässäni ovat Sokrates ja Friedrich Nietzsche. Sokrateen "hyve" jää kuitenkin kovin epämääräiseksi ja Nietzschen provosoiviin sivupolkuihin voi pudota kuin Jim Morrison konsanaan. Nietzscheä käyttivät keppihevosena natsit, aivan kuten hänen arvostelemansa kristinusko(t) muokkasi Jeesuksesta mieleisensä. Näitä kahta filosofia yhdistää myös luonnontieteiden hylkääminen (S = aikalaiskäsitys?, N = Darwin), joten tiennäyttäjiksi heistä ei ainkaan itselleni ole. Martin Heideggerin käsite Dasein sen sijaan tuntuu mielekkäältä, koska ihminen on väistämättä oman ajansa lapsi ja vanki.