hiljaisuudesta

Luin jostain, että Mirkka Rekola suree hiljaisuuden katoamista runoudesta, tai jotain sinnepäin. En löytänyt lähdettä enkä näin ollen voi syventyä lausuntoon paremmin, mutta Rekolan tuotantoa lukeneena luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoittaa. Runous on kokenut monenmoisia mullistuksia ja vaikka lasta ei pesuveden mukana heitettäisikään, jotain saattaa silti kadota. Ajatus saattaa tuntua oudolta sitä vasten, että meille on annettu ymmärtää runouden elävän jonkinlaista renessanssia 2000-luvun Suomessa. Monimuotoisuuden allekirjoitan toki minäkin, mutta renessanssista puhumiseen eivät rahkeeni riitä.

Mutta mitä Rekola hiljaisuudella tarkoittaa? Hänen omat runonsa ja aforisminsa ovat pelkistettyjä, monitulkintaisia ja keskittymistä vaativia, sanalla sanoen kaikkea sitä mihin keskivertokuluttaja ei jaksa tai pysty omaksumaan. Runoista huokuu hiljaisuus niin sanojen kuin kuin kuvien tasollakin ja jälkimmäinen lienee räiskyvään kuvatulvaan identifioituneelle laimeaa. Rekolan runot vaativat pitkälti lukemisen synkronoimista käsitteellisen ajattelun kanssa, mikä kenties hieman vieroksuu välittömään aistillisuuteen perustuvaa kokemista. Myönnän, että itsellänikin on ollut vaikeuksia tuollaisen tiiviisti keskittymisen lukemisen kanssa, mutta usein kärsivällisyys palkitsee.

Hiljaisuutta on toki monenlaista. Nykyrunoilijoista ei tule mieleen montaa, joilla hiljaisuus jollain tapaa läpäisisi koko tuotannon. Bo Carpelan, Risto Rasa, ehkä Jouni Inkala. Toisaalta lukeminen (ja kirjoittaminen) vaatii jo itsessään hiljaisuutta ja hiljentymistä, joten voi kysyä tarvitseeko runojen olemuksen itsessään enää vastata tuohon hiljaisuuden kysymykseen. Runoudessa on rukouksenkin aineksia, mutta runo(je)n pitäisi kyetä sisällyttämään itseensä koko maailma, kukin omalla yksilöllisellä tavallaan ja kyllä siihen silloin kuuluu sälä kaikkine meluineen. Yhteistä kirjallisuusihmisille tuntuukin olevan kaiken kirjoitetun suodattaminen ja arvottaminen oman estetiikan lävitse. Kaikki eivät sitä tietenkään julkisesti huutele. Voisiko siis olla niin, että kirjallisuudellamme menee hyvin kun vesilasissa ei myllerrä isompia myrskyjä. En ole ainakaan huomannut sellaista tai sitten äänenpainot ovat hillittyjä ja sopuisia. Runoilijoille kiivaus oman näkökulmansa puolustamiseen suotakoon, ehkei jo valmiiksi marginaalin marginaalissa olevalla runoudella ole mitään menetettävää. Ehkäpä paljon parjatut kriitikot ja kustantajat kaikessa subjektiivisuudessaan näkevät (toivon niin) kentän heitä laajemmassa perspektiivissä.

Hiljaisuus tuntuu kuitenkin olevan katoava luonnonvara, noin yleisimminkin. Evoluutio tuskin on osannut valmistaa ihmistä nykyiseen kaupunki- ja hälinäkulttuuriin, mistä seuraa väistämättä kliininen stressireaktio. Useimmat ihmiset eivät varmaan sitä tunnista ja tunnusta itsessään ja moni kokee ahdistuvansa hiljaisuudessa, joka yhdistetään usein yksinoloon tai peräti yksinäisyyteen. Hälinään kasvaminen ja laumasieluisuus pesevät hiljaisuuden kaipuuta pois, olkoonkin että yksilölliset erot ovat suuria. Onneksi meillä on tässä meluaavikossa kirjallisuuskeitaita jossa virkistyä. Kasvillisuus, varjot ja veden maku voi vaihdella, koskaan ei voi varmasti tietää millä eväillä matka jatkuu, mutta juuri se on kirjallisuuden viehätys.