paradigma

Tuoreimman Tuli&Savun (4/1009 n:o 58) teema kalskahtaa komealta. Paradigma. Sanakirjojen mukaan on kyse tieteessä vallitsevasta perusnäkemyksestä, mallista, esikuvasta tai viitekehyksestä. Runoudesta puhuttaessa - varsinkin viime vuosien kirjallisen liikehdinnän myötä - tämä herättää ainakin kaksi kysymystä: 1. Tarkastellaanko nykyistä tilannetta siten, että lähtöoletuksena on kokeellisuuden valta-asema runoudessa ja jos, niin millä perusteilla a) kokeellisuuden osuus julkaistusta, arvotetusta, palkituista kokoelmista b) kokeellisuuteen uhratusta keskustelusta, kritiikistä ja tutkimuksesta c) nuoren nousevan runosukupolven keskittymisestä kokeellisuuteen d) jostain muusta näkökulmasta? 2. Olisiko syytä paradigman sijaan puhua (mahdollisesta) paradigman vaihdoksesta, vai onko näillä eroa? Joka tapauksessa, näitä kysymyksiä olisin toivonut Mikael Bryggerin avanneen pääkirjoituksessaan, koska itseni tavoin uskon suuren osan lukijakunnasta olevan tapahtumien keskiöstä kaukana.

Olen kuullut lukuisia soraääniä lehden viime vuosien politiikasta ja yksittäisten numeroiden edessä olen ollut välillä ymmälläni, välillä tympääntynyt. Tunnustan silti että sisällöissä on paljon kiinnostavaa eikä unohtaa sovi sitäkään, että vuosien mittaan esitellyt vaihtoehtorunoudet (voiko näin sanoa, valtavirrasta?) ovat jo osa kirjallisuusperinnettä, ei pelkkää tyrkytettyä uutta outoutta. Siksipä on enemmän kuin tervetullutta, että toimitus käy läpi (Tulentekoa: 2000-luvun runous) monipuolisesti viiden sivun verran erilaisia runouksia ja niiden keinovalikoimaa esimerkkejä käyttäen. Pääkirjoitukseen viitaten, laajemmaltikin olisin mielelläni aiheeseen tutustunut. Juuri tämä keinovalikoiman monipuolisuuden esittely antaa mahdollisuuden suhteuttaa itse kunkin lukemia teoksia kokonaisuuteen ja hahmottaa sitä, mitä runouden ytimessä (?) tapahtuu. Artikkelin jälkeen yhteenveto konkretisoituu näytteisiin yhdeksän sivun verran.

Tulenteon ohella numeron kiinnostavinta antia ovat esseet/artikkelit. Ei ole sattumaa, että Antti Arnkil lähestyy uuden runouden mahdollisia ääniä Jouko Tyyrin 1966 julkaistusta esseestä käsin. Tyyri passittaa historiaan symboliikan sekä koskenniemeläisen, traagisen itseensä sulkeutuneen minän, jota hänen mukaansa esiintyi vielä 50-luvun modernismissakin ja tarjoaa tilalle Sartreen nojaten osallistuvaa ja osallistumisen sallivaa taidetta. Arnkil löytää tyyriläisestä aikakauteen sidotusta minuuden käsitteestä ristiriitaisuuksia, mutta käsittääkseni hänen esseensä ydin liikkuu juuri tässä (uuden suomalaisen runouden välittämä subjektikokemus ei ole oiretta lyriikan sulkeutumisesta kokeiluihinsa vaan ilmaus suhteestamme maailmaan): Että ympäröivän todellisuuden perustavanlaatuiset muutokset näkyvät väistämättä tavassa reagoida siihen itseensä ja sen myötä myös tapaan tehdä ja kokea taidetta. Arnkil lainaa Ville Luoma-ahoa, joka kärjistää, ettei (runoudessa?) ole ollut pitkään aikaan mitään muuta kuin metalauseita. Rohkenen olla tuosta eri mieltä, mutta ehkä Ville Hytönen on lausumassaan hieman todenmukaisempi: nykyrunouden outoudet ovat heijastusta "metatodellisuudesta". Uusi runous "todentaa tätä maailmaa".

Summa summarum, yhteinen/jaettu/olematon subjekti ja subjektin purkaminen olisivat täten seurausta yhä sirpaloituneemmasta maailmasta, jota täytyy tutkia mitä erilaisimmilla keinoilla, ikään kuin mikrotasosta ja mahdollisimman monesta perspektiivistä yhtä aikaa. Paradoksi lienee siinä, että vain pieni osa lukevasta yleisöstä haluaa tai kykenee itsensä ja maailman tunnistamiseen tällä tavoin, ei mikään ihme sillä kokemus voi olla hyvin skitsofreeninen. "Syyllisiä" kohtaamattomuuteen on siis turha etsiä, kyse lienee siitä että harva pystyy näkemään taiteilijan silmin. Arnkilin esseen rivien välistä löytyy yhteys 50-luvun murrokseen. Kun mitallinen/klassinen runous katosi tuolloisesta uudesta runoudesta lähes kokonaan, suuri osa lukijoista pitäytyi kuitenkin vanhassa (oma käsitykseni, joku kumotkoon/vahvistakoon). Olettaisin että modernismi/ei-kokeellisuus tämän päivän julkaisuissa on nimekemäärien suhteen vielä selkeästi edellä kokeellisuutta. Aika näyttää mihin suuntaan tämä asetelma kaatuu jos kaatuu, mutta lukijoiden suhteen saatamme olla samanlaisessa tilanteessa kuin 50-luvulla. Kirjallinen kenttä ja establimentti ovat sen sijaan hajanaisempi alue.

Juhani Niemi kysyy onko runoilijalla sijaa yhteiskunnassa, alaotsakkeella Reunamerkintöjä lyriikan asemasta ja merkityksestä. Moneen suuntaan poukkoileva essee luotaa lähinnä ensin mainittua, toisaalta kysymys lyriikan merkityksestä on vaikea vastattava. Maaria Pääjärvi puolestaan erittelee runolukijoita ja -keskustelijoita. Vahvan ironisessa pohjavireessä on tiettyä tarkkanäköisyyttä ja nokkeluutta, jotka muuttuvat kolmososiossa puhuttelunomaiseksi runoksi, joka toimisi hyvin muusta osasta irrallaankin. Kritiikkien kirjoittajat ovat paneutuneet teoksiin huolellisesti ja pääpaino on analysoinnissa. Arvottaminen jää pääsääntöisesti kritiikin ja teoksen lukijalle. Ehkä tämä on tietoisen uudenlaisen kritiikinhaun tulosta, ero on joka tapauksessa suuri muuhun mediaan ja jopa lehden omiin takavuosien kritiikkeihin. Vaikeimman tehtävän edessä on ollut Vesa Rantama, joka saa kuitenkin paljon irti J.P. Sipilän videorunoteoksesta, lajissaan Suomen ensimmäisestä. Oma kiinnostukseni teosta kohtaan kasvoi entisestään. Mari Kosken Lukukokemus Taneli Viljasen Kaksiosaisesta miehestä olisi kaivannut tuekseen teoksen konkreettisempaa esittelyä. Sellaisenaan kirjoitus jää kovin abstraktiksi ja muistuttaa hieman lehden aiempia kokeellisia kritiikkejä. Lukuhimo heräsi kyllä tähänkin teokseen, kiitos toisaalta löytyneiden kritiikkien.