hämärä ajatussoppa: kirjailija

Asioiden määrittely helpottaa meitä hahmottamaan maailmaa, silläkin uhalla että tuosta rajaamisella ja tiivistämisellä taiteilusta muodostuisi mustavalkoista lokerointia. Suomen kielen sana kirjailija kuulostaa yksinkertaiselta ja arvoladatulta, suoraan kirja-sanasta johdetulta. Kirjoittaja on sitten jotain muuta, verbistä johdettuna kuka tahansa joka osaa kirjoittaa tai on kirjoittanut jotakin. Kirjoittaja on usein synonyymi harrastajakirjoittajalle, jolloin kahden ensiksi mainitun väliin voi piirtää paksun viivan.

Viron kielen sanoista yksi hauskimpia on luuletaja, mutta kirjanik tuntuu jäykältä, Voisi ajatella että runoilijalla on kaikki vapaus, mutta kirjailija jäykistyy tuottamiseen? Englannin writer viittaa usein kirjailijaan, vaikka toimittajistakin nimitystä käytetään. En tiedä mikä sävyero sillä on sanan author kanssa, jälkimmäinen kun viittaa myös luojaan ja tekijään. Ruotsin författare viittaa myös tekijään, kirjoittajaan. Toisin kuin suomessa, sillä on kantasanana verbi eli kirjoittaa, laatia, sepittää. Jokaisen kielen kehittyminen on prosessina toki omanlaistaan. Kirjallisuuden kulttuuri on Suomessa nuorta, joten kirja-sanalla lienee ollut suurempi status sanan kirjailija kehittymiselle. (oma arvaukseni, joku kirjallisuushitorioitsija tai kielitieteilijä voinee oikoa). Herrapelossa ja -vihassa eläneelle kansalle ja poroporvariselle yhteiskuntakäsitykselle tittelit sopivat tietysti paremmin kuin hyvin. Minäkin voisin olla puhelinluettelossa vaikkapa lääkärin veli tai FM.

puntarissa runolevyjä

Vuosi sitten kuuntelin Ylen kulttuuripeiliä, jossa toimittaja esitteli kolmea runolevyn tehnyttä runoilijaa. Tutkiva journalismi oli jäänyt puolitiehen, koska jutussa annettiin ymmärtää näiden kolmen olevan ainoat lajissaan. Siispä tuon nyt julki tiedossani olevia julkaisuja.

A. W. Yrjänän Lilith on julkaissut hänen kokoelmansa Rota & Arcana tuplalevynä. Saarikoskimaisia, lyhyitä viipaleita on yhteensä 103 kappaletta. Hieman ihmetyttää ettei runoihin ole tehty minkäänlaista äänitaustaa, osaamisesta ei varmaan olisi ollut puutetta. Nyt kokonaisuus jää hieman puuduttavaksi, mitä korostaa äänityksen kaikuefekti: Se tuo mieleen kirkkosaarnan. Ehkäpä levyn on laskettu tekevän kauppansa joka tapauksessa, kirjojen tavoin.

Heli Laaksosen Jänes pussis (Sammakko) on jo hieman elävämpää tavaraa. Studioäänityksissä on käytetty kuvittavia elementtejä, mutta itse runot Laaksonen lausuu korostetun hitaasti, mikä tuntuu jähmettävän elävää kieltä. Livetaltioinneissa rytmi on jo kohdallaan ja myös puhe runojen välillä sekä yleisön reagointi sopivat hyvin runojen murremaailmaan. Kirjallisessa muodossa karsastan Laaksosen runoja, mutta lausuttuna ne heräävät eloon ihan toisella tapaa. Laaksonen on julkaissut myös toisen äänikirjan, Sulavoi (Otava).

tien päällä, 2. viikko

Maanantai 4.5
Kiertueen toinen viikko alkoi Helsingistä, heti aamusta Kallion ilmaisutaidon lukiosta. Kirjoittajalinjalaisia oli paikalla vähän, mutta he kuuntelivat sitäkin tarkemmin ja esittivät myös aktiivisesti kysymyksiä. Matkaan lähtijöitä oli Johanna Venho, Arja Kuisma, Tomi Kontio, Jouni Inkala ja Tommi Parkko (ja minä itse), mutta kaikki eivät tainneet ehtiä vielä tuolle keikalle. Koulun sapuskat (taas se puhuu ruuasta!) olivat käsittämättömän hyvät, asia joka tuli monta kertaa mieleen muissa kouluvierailuissa ja yleensäkin näinä koulujen kurjistamisaikoina. Odottelimme kahvila Melbassa vielä Tuomo Karhun ja Tapani Kinnusen saapumista Turusta. Viikosta oli odotettavissa huomattavasti rauhallisempi kuin edellisestä. Nappasimme vielä matkan varrelta Tuomas Rounakarin kyytiin ja suuntasimme kohti Jamilahden opistoa Haminaan. Jamilahti on pieni idylli, jota viereinen kerrostalo ikävästi rumentaa. Keikan jälkeen muutamat reippaasta opiskelijajoukosta päättivät lähteä vielä Kotkan keikallekin. Kotkan pääkirjaston auditoriossa ei ollut tungosta, mutta Tuomas syntikoineen nosti tunnelmaa. Paikallinen kirjailijayhdistys tarjosi vielä sapuskat, jonka jälkeen suuntasimme takaisin Jamilahdelle yöpymään.

Tiistai 5.5
Matka kohti Lappeenrantaa ja Lauritsalan lukiota. Liikuntasali on käytössä, mutta tekniikassa jotain ongelmaa. Saamme sen hoidettua, mutta äänitausta jää edelleen kaikumaan. Oppilaat tuntuvat jännittävän kuvausryhmää jonkun verran, runoilijat ovat heihin jo tottuneet. Juolahtipa jollekulle mieleen pyytää palautetta tilaisuudesta (tarkoitettiin lähinnä opettajia..) ja sellaista sitten myöhemmin postissa saatiinkin, tosin oppilailta. Varsinkin Tapanin esiintyminen herätti tuntemuksia puolesta ja vastaan ja taisipa siellä olla hieman katkeruuttakin, koska oppilailta oli kielletty joulujuhlanäytös mauttomuuteen ja pervouteen vedoten. Lauritsalasta jatkamme Ruokolahdelle, Jaakkiman kristilliseen opistoon. Upean auditorion ja äänentoiston myötä keikasta tulee hieno. Alkuillasta esiinnymme vielä Imatran kulttuurikeskuksen vähälukuiselle joukolle ja suunnistamme sieltä läheiseen Masan saluunaan esiintymään. Sinnekään ei ole ennakkorummutus ehtinyt, joten paikalla ovat lähinnä kanta-asiakkaat. Tapahtumasta tulee kuitenkin hieno, sillä ravintoloitsija tarjoaa keikkakaljat ja yleisö ottaa esiintyjät ennakkoluulottomasti vastaan, suosikeiksi nousevat Arja ja Johanna. Esiintymässä piipahtaa myös Joonas Pörsti liittyäkseen myöhemmin kiertueen matkaan. Kun Tuomokin tuoppeineen saadaan raahattua mukaan, vetäydymme Jamilahdelle yöpuulle.

mihin katosi kapina

eli mitä jäi käteen 90-luvun runoudesta

Aluksi suurkiitos seuraaville henkilöille: Tuula Komsi, kriitikko, luovan kirjoittamisen ohjaaja sekä pianonsoiton opettaja Helsingistä; Tommi Parkko, runoilija ja kustantaja Tallinnasta; Taina Ratia, kriitikko Turusta; Heikki Saure, kirjakauppias ja kriitikko Lahdesta; Matti Saurama, kriitikko ja vapaa toimittaja Helsingistä.
          Jottei lukijoille jäisi asiasta väärää käsitystä, niin korostan että tässä artikkelissa puhutaan nimenomaan siitä sukupolvesta, joka on julkaissut esikoisensa/vaikuttanut 90-luvulla ja 80-luvun lopulta. Mitenkään vanhempia runoilijoita väheksymättä olen halunnut selvittää mitä on pitänyt sisällään nimenomaan uudempi runous. Onhan toki mahdollista, että joku vanhemman sukupolven edustajista olisi ollut mukana ”vallankumouksessa”. Epäilemättä heillä on kuitenkin ollut oma vaikutuksensa 90-lukulaisiin. Mikä, se ei kylläkään tässä yhteydessä selviä. Ehkäpä joku kirjallisuudenopiskelija pakertaa aiheesta gradun tai peräti väitöskirjan. Jäämme odottamaan.
          Yritin myös selvittää, mitkä runoilijat ja varsinkin mitkä teokset nousisivat muiden yläpuolelle, mutta haastatellut pääsääntöisesti kieltäytyivät laittamaan julkisesti kumpiakaan tärkeysjärjestykseen, kuka mistäkin mutta kaikki hyvistä syistä. Mitä lopulta selvisi? Että mäkihyppy on urheilua ja vesilasissa myrskyää. Ja kuitenkin, että runous on tärkeää ja suuret runoilijat tallustavat keskuudessamme! Lukijalle jää johtopäätösten teko osin hyvin ristiriitaisista vastauksista.