Viron kielen sanoista yksi hauskimpia on luuletaja, mutta kirjanik tuntuu jäykältä, Voisi ajatella että runoilijalla on kaikki vapaus, mutta kirjailija jäykistyy tuottamiseen? Englannin writer viittaa usein kirjailijaan, vaikka toimittajistakin nimitystä käytetään. En tiedä mikä sävyero sillä on sanan author kanssa, jälkimmäinen kun viittaa myös luojaan ja tekijään. Ruotsin författare viittaa myös tekijään, kirjoittajaan. Toisin kuin suomessa, sillä on kantasanana verbi eli kirjoittaa, laatia, sepittää. Jokaisen kielen kehittyminen on prosessina toki omanlaistaan. Kirjallisuuden kulttuuri on Suomessa nuorta, joten kirja-sanalla lienee ollut suurempi status sanan kirjailija kehittymiselle. (oma arvaukseni, joku kirjallisuushitorioitsija tai kielitieteilijä voinee oikoa). Herrapelossa ja -vihassa eläneelle kansalle ja poroporvariselle yhteiskuntakäsitykselle tittelit sopivat tietysti paremmin kuin hyvin. Minäkin voisin olla puhelinluettelossa vaikkapa lääkärin veli tai FM.
Onko kirjailija siis henkilö, joka kirjoittaa kirjoja? Tai kirjan? Tai se jonka teoksia myös julkaistaan? Ja josta tekijälle maksetaan? Ja kenties vain tietyn statuksen omaavan kustantamon kautta? Vai ollaanko kirjailijaa silloin a) saadaan apurahoja b) päästään kirjailijaliiton jäseneksi c) mainitaan wikipediassa d) esitellään mediassa kirjailijana? Julkimot sitä ovat mediassa ensijulkaisun tapahtuessa. Ja rohkeneeko joku väittää ettei J. K. Ihalainen olisi kirjailija, koska kustantaa pääsääntöisesti itse omat teoksensa? Eivätkö Juha Vuorinen ja Kata Kärkkäinen ole kirjailijoita, koska eivät ylitä kirjailijaliiton ns. laatuvaatimuksia? Millä perusteilla valtakunnan päämedia erottaa toisistaan kustantamot ja "harrastustoiminnan"? Taiteellisilla ja laadullisilla?
Kirjailijaliiton kanta on hyvin selvä, tai oikeastaan epäselvä. Vasta liiton jäseneksi hyväksytty on armoitettu kirjailija, kriteerit valinnoille taasen hyvin epämääräisiä ja valintaprosessi ylimalkainen. Tilanne on jopa hieman koominen. Kiire jäseneksi on kova, mutta mikä on lopulta se hyöty minkä kirjailija statuksen ja liiton omien satunnaisten apurahojen lisäksi saavuttaa jäsenmaksujensa vastineeksi? Kirjailija voi saada apurahoja ilman liiton jäsenyyttäkin, kuten Jari Nenosen esimerkki todistaa. Ammattiliitoksi itseään kutsuva kirjailijaliitto on nihkeä uusille jäsenille, mutta miksi? Onko jäsenyys joltain toiselta pois? Jos todella on kyse AY-toiminnasta, sitä pitäisi tarkastella sen mukaan miten on onnistuttu jäsenien ammatillisten edellytysten ja sopimusehtojen eli palkkauksen parantamisessa. Heikolta näyttää. Kirjallisuudessa on ostajan markkinat, jossa suurin osa kirjailijoista (alihankkijat) tekee työtä pienellä palkalla, poislukien muutama hyvin markkinoitu tuote (kirjailija, ei kirja). Kirjallisuus on bisnestä, kirjailija toimeentulon rajamailla kykkivä yrittäjä (mikäli yrittää tulla toimeen kirjoittamisellaan). Apurahajärjestelmät pehmentävät hiukan asetelmaa, mutta pidemmät toimeentulot on varattu jo etabloituneille henkilöille. Samanlaista asetelmaa on Pekka Hannulan mukaan myös kuvataiteessa. Lääkäreiltä edellytetään ehkä jonkinlaista kutsumusta, mutta kyllä heille työstä maksetaankin.
Tomi Kontio piti kerran esitelmän, jossa runoilija korotettiin joksikin suuremmaksi, erotukseksi käsityöläisistä, joihin hän korrektisti laski itsensäkin. Avainsanoina oli muistaakseni kutsumus, asenne, ei kompromisseja, että runoilijuus on jotain sisäsyntyistä, tekemisen lajista riippumatta. Tarjosin ehdokkaaksi Jim Morrisonia. Kelpasi esimerkiksi. Myytti taiteen jumalallisesta alkuperästä elää yhä ja miksei eläisi? Parhaimmillaan taide voi kertoa meille jotain mitä emme tiedä, jotain alati läsnäolevaa mutta piilottelevaa kokemusta. Uskon(non) lailla myös taiteesta voi löytää pyhyyden kokemuksia, arkisemminkin käsitettynä. Tiede ei mielenkiintoisuudestaan ja totuusarvostaan huolimatta voi selittää kaikkea. Luonontieteiden rinnalla ns. humanistiset tieteet ovat kovin kyseenalaisia, sopimuksenvaraisia kudelmia vuosikymmenien ja -satojen ajalta. Humanismi ei ole tiedettä. Tieteessä pitää ensin todistaa jotakin ja sitten yleisesti hyväksyttyä teoreemaa voidaan opettaa muille. Taidetta, taiteen tekemistä ei voi opettaa, tekniikoita, taustaa, historiaa ja lähestymistapoja kyllä. Sanomisen lahja ja tarve syntyy taiteilijasta itsestään. Tämä ei mitenkään vähennä käsityöläisyyden arvoa, mutta esim. tekijän subjeltin kyseenalaistaminen on kummallista puhetta: riippumatta siitä, millaista materiaalia ja miten työssä on käytetty, jokuhan sen lopulta näkemyksellään ja osaamisellaan koostaa.
Taannoisessa poEsian paneelikeskustelussa kiistettiin subjektin olemassaolo vetoamalla siihen, että lukijoita/editoijia on lukuisasti ja että "ideoita" jaetaan vapaasti. Ateljeekritiikkiä tarvitaan, mutta miten se voisi poistaa subjektia, vaikka osallisia olisi kuinka monta? (lähtökohtaiset yhteisteokset ovat asia erikseen) Jos todellakin on kyse "tiimityöskentelystä", miksi kirjan kanteen sitten präntätään vain yksi tekijä? Millaisen lisäarvon ns. läpinäkyvyys tuo taiteen kuluttajalle? Jos tuon ajatuksen vie äärimmilleen, päädytään taiteen (prosessi, tavoite, yksityiskohdat) valmiiksi selittämiseen. Muista ei tiedä, mutta minä ainakin haluan ihan itse oivaltaa ja kokea. Huvittavaa nerousmyytin ja subjektin kiistämisen mahdollisessa vastakkainasettelussa on se, että molemmissa taiteilija asettuu lopulta välikappaleeksi, tiedon siirtäjäksi. Taiteilija Kari Riipisen sanoin: Taide on viestintää.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti