Tie oli märkä, koko päivän oli satanut. Voikkatunti ja tyhmä pesäpallo oli vihdoin loppunut ja me käveltiin Samin kanssa Korjonkulmaa pitkin kotia. Räkättirastaat tappeli pientareella ja me käytiin tökkimässä muurahaispesää kepeillä. Aurinko paistoi jo, sadetakki ja kumpparit hiosti.
Takaa tuli tukkirekka, se väisti meitä vaikka me oltiin hypätty melkein ojaan saakka. Mä pelkään rekkoja. Ne tulee aina lujaa ja ärisee kovasti, ohittaessa viima piiskaa kulkijaa kuin raju tuuli äidin pyykkejä. Ja milloin vaan kyydistä voi tipahtaa paksuja tukkeja.
- Vau, Sami huusi, toi oli varmasti viissatanen! Mä ehdin nähdä vilauksen sinistä ja kromia, silmiä häikäisi hetken. Prätkä lähti ohittamaan rekkaa ihan meidän kohdalla.
- Faija lupas mulle mopon neljän vuoden päästä, se sanoi ja mä tunsin itseni kateelliseksi. Sami oli mua puolitoista vuotta vanhempi enkä mä saisi mopoa ikinä. Eikä kyllä Samillakaan olisi ikää vielä neljän vuoden päästä.
Yhtäkkiä kuului pitkää tuuttausta ja mä katsoin mäkeä ylös. Prätkä yritti vasemmalta kohti keskiviivaa ja kuului jarrujen vinkunaa ja hirveä kräsähdys ja kolina ja prätkä rusentui toisen rekan alle kuin koppakuoriainen saappaan alle välitunnilla. Korvat oli ihan lukossa ja rekka virui tietä pitkin meitä päin ja toisen eturenkaan alle oli tarttunut jokin möykky. Sieltä irtosi pienempi rengas, se pomppi hiljalleen meitä kohti. Se oli solmussa kuin isän kaljatölkit sohvan alla ja ilma oli lähtenyt siitä pois. Kurkkua ahdisti ja mä otin Samia kädestä. Se oli ihan valkoinen.
- Se oli meidän vika, Sami kuiskasi. Meidän olis pitäny kävellä vasemmalla puolella tietä.
Keltainen viiva oli täynnä mustia kuminkatkuisia jälkiä ja punaisia läiskiä, ihan kuin keittiön pöydällä ketsuppisodan jälkeen. Rekan lokasuojasta roikkui käsi. Me lähdettiin Samin kanssa juoksemaan kotia kohti.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti