Vuola oli sitä mieltä, ettei kannata pyöriä omassa estetiikassaan ja on syytä lukea mitä muut (aikalaiset) kirjoittavat. Tässä kohtaa tunsin piston sydämessäni. Lukeminen ON tärkeää, mutta olen ajatellut että kirjallisuus on ajatonta ja ettei trendeihin kannata liiaksi tuijotella. Vuolan puheista löytyi lievää ristiriitaisuutta: hänen mielestään työtä tehdään koko persoonalla, mutta että kirja ja kirjoittaminen ei saa olla identiteettikysymys, että kirjoittamisella ei ole eheyttävää vaikutusta. Tilaisuuden luonteen huomioiden koin väitteen melko holhoavaksi, mutta ehkä hänen oli vain tarkoitus tehdä pesäeroa ammatillisuuden ja psykologisten tavoitteiden välille. Tontti kertoi ettei kannata harhautua esikoiskirjailijahuumaan, koska esikoiskirjalija on mediaseksisäs ja saa paljon kritiikkejä kirjastaan. Tontti kaiketi puhui suuren kustantajan prosaisteista? Tajusin että oli kyse perspektiiviharhasta, mutta kumpi meistä katsoi hankalasta kulmasta, Tontti vai minä? Tai ehkä meidän mediaseurannassamme vain on perustavanlaatuisia eroja. Vuola varoitti kirjoittamasta ensimmäistä kirjaa uudestaan. Tontti lainasi vielä Peter Mickwitziä: ”Jokaisen tulisi istua valmiin käsikirjoituksen päällä vielä yhden vuoden”. Tähän käsitykseen yhdyn täysin.
Kritiikkien määrä ja laatu ei siis ole todistus suuntaan tai toiseen siitä ”rakastetaanko” kirjailijaa. Tontti kehotti pidättäytymään kaikista (julkisista?) reaktioista kritiikkien suhteen ja Vuola sanoi että ”älä mene mihinkään tyhmään mukaan”. Tämä jäi minulle epäselväksi. Tarkoittiko Vuola helppoa julkisuutta vai viittasiko hän Tontin kritiikkilausuntoon? Tai kenties kirjallisuuskeskustelua yleensä: Onko ehkä niin ettei ettei kriittisiä äänenpainoja kannata viljellä mikäli tahtoo edistää omaa uraansa? Tontin lausuma perustui siihen, ”ettei ole hyvä saada nilittäjän mainetta”. Totta onkin että takavuosien viihdyttävät debatit kritiikkien ympärillä ovat huvenneet miltei olemattomiin. Olen luvannut itselleni olla reagoimatta oman kirjani kritiikkeihin, sikäli kun niitä tulee, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta kun petän itseni. Myös facebook-purkauksista varoiteltiin, koska lopulta kaikki kirjailijat tuntevat toisensa. Kyseisen median dynamiikkaa en tunne, mutta on hyvä tietää että kirjallisissa piireissä voi huoletta kertoa luottamuksellisia asioita tietäen niiden päätyvän kaikkien huulille.
Tontti ja Vuola olivat löytäneet tärkeitä näkökulmia kirjailijuuden alkutaipaleelle. En silti voinut välttyä sellaiselta mielikuvalta, että kaksi luokan kympin mallioppilasta kertoivat muulle koululle miten saada hyviä numeroita. Tarkkiksen häiriköt tosin puuttuivat eikä sitä opettajan omenaakaan mainittu. Molemmat ovat suuren kustantajan kirjoilla ja saaneet kirjalliselle uralleen lentävän lähdön esikoisensa palkinnon (Kalevi Jäntin palkinto) myötä. Molemmat ovat superverkostuneita ja kaiketi melko hyvin apurahoitettuja eikä ole syytä epäillä etteivätkö kaikki em. asiat liittyisi toisiinsa. Jos esikoiskirjailijoille tai sellaisiksi pyrkiville halutaan antaa realistinen kuva kirjailijan työstä ja toimeentulon edellytyksistä niin esitelmöijinä näkisi mielellään muitakin kuin mallioppilaita.
Seuraavana esiintyjänä oli kirjailijaliiton lakimies Annaliina Rintala: Kirjailijuus on muuttunut ja moni rahoittaakin kirjallista toimintaansa muulla työllä. Hän kertoi liiton toiminnasta ja jäseneduista ja lähinnä kertasi samaa informaatioita jota liiton nettisivuiltakin löytyy. Olennainen tiivistyy lauseeseen, jossa liiton tehtävänä on ”kirjailijan työn aineellisten ja henkisten edellytysten turvaaminen”. Tärkein tieto kirjailijuuden kynnyksellä oleville oli kuitenkin se, että neuvoja ja ohjeistusta jaetaan muillekin kuin liiton jäsenille, ”koska liitto saa valtionavustusta”. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta kun sitä kyseistä avustusta on nautittu vuosikymmeniä, miksi tämä uusi ja avoin linja vasta nyt? Rintala on ymmärtääkseni erikoistunut kustannussopimuksiin, joista voi voi keskustella hänen kanssaan luottamuksellisesti. Tontti jo omalla vuorollaan painotti sitä, ettei sopimuksia pidä allekirjoittaa sokeasti, mutta tuolloinkin puhuttiiin lähinnä audiovisuaalisista oikeuksista, käytännössä elokuvasta. Esikoiskirjailijan tapauksessa on vaikea kuvitella että sopimuskiemuroissa olisi paljoakaan neuvotteluvaraa, vaikka pykälissä on monesti perin juurin arveluttavia piirteitä.
Esittäytymässä oli myös Sanasto (josta lisää täällä) eli kirjallisuuden alan tekijänoikeusjärjestö. Yhdistyksen tiedottaja Anna Storm piti reippaan ja markkinointihenkisen esitelmän toiminnasta, olipa tarjolla Sanaston logolla varustettuja kassejakin. Lainauskorvauksen lisäksi Sanasto hallinnoi TV- ja radio-oikeuksia. Jäseniä on 1200 ja mikä tärkeintä, Sanastolla on oikeus kerätä tekijänoikeustuloja myös ei-jäseniltään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että taho X voi käyttää tekijän Y (ei-jäsen) tekstejä ilman tämän lupaa, kunhan vain maksaa siitä Sanastolle. Hallinnoinnin ja laskuttamisen suhteen järjestelmä on kieltämättä näppärä. Ihmeteltyäni tällaista nurinkurista mallia, jossa tekijänoikeus on käännetty päälaelleen, Storm totesi että näin on lainsäätäjä pykälät laatinut. Mutta tokkopa kunnianarvoiset kansanedustajamme olisivat ihan itse näin nerokkaaseen ratkaisuun päätyneet ilman asianomaisten tekijänoikeusjärjestöjen eli mm. Sanaston lobbausta. Neiti takavasemmalta oli kysymyksestäni ilmeisen huvittunut, sillä ”eihän kellään voi olla mitään sitä vastaan että saa julkisuutta”. Niin, huomiotalouteen hurahtaessa ei kai ole niin väliä sillä ymmärtääkö kuulemansa vai ei. Tekijänoikeuskysymyksiin profiloitunut ja Sanaston lakimiehenäkin toiminut Tontti ei osallistunut keskusteluun sanallakaan.
Kustantajan ja kirjailijan suhteesta näkemyksiään esitti Teoksen kustannustoimittaja Maarit Halmesarka. Hän painotti että kirjailijan ja kustannustoimittajan välinen suhde on se kaikkein tärkein, vaikka jälkimmäinen ei päätöstä kirjan julkaisemisesta teekään. Suhde on niin tärkeä että moni kirjailija vaihtaa kustantamoa kustannustoimittajan perässä. Muistelen, että Teoksella on maine kirjailijaa kunnioittavana ja laadukkaaseen kirjallisuuteen panostavana toimijana. Teoksen edustajana puhuessaan – että kustantamo haluaa yksittäisen kirjan sijasta sitoutua aktiiviseen kirjailijaan ja hänen tuotantoonsa – Halmesarka todennäköisesti linjaa isompien kustantajien ajatukset. Kaunista toki, mutta myös tehokasta: kirjailijaa on helpompi tuotteistaa kuin kirjaa. Sen Halmesarka jätti mainitsematta, että kustantamo voi roikuttaa käsikirjoitusta useita vuosia ennen kuin päättää heittää sen menemään. Jää arvattavaksi mitä tällainen löysässä hirressä roikuttaminen vaikuttaa kirjoittajan itseluottamukseen ja luomisvoimaan. Markkinoinnin kohdalla Halmesarka viittasi puheissaan ”isoihin kustantajiin” eli Otavaan ja Bonnier-yhtymään, vaikka hyvin tietää Teoksenkin kuuluvan medianäkyvyyden raskassarjalaisiin.
Tilaisuuden päätteeksi kriitikko ja valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen Mervi Kantokorpi kertoi Taiteen keskustoimikunnan (nyk. Taiteen edistämiskeskus) apurahakäytännöistä. Hän painotti hakemusten täyttämisessä huolellisuutta ja eritoten sellaisen työsuunnitelman merkitystä, jossa kiinnostuksen kohteet ovat arvioijien hahmotettavissa. Omintakeinen ja sarkastinen esitystapa kirvoitti yleisössä useaan otteeseen naurunpurskahduksia. Itse neuvoista joitakin poimintoja: ei kahvitahroja, ei sairauskertomuksia, ei paksuja liitenivaskoja, myönteiset arviot liitteeksi, kerro edeltävästä kirjallisesta toiminnasta kuten opinnot, yhteisöt ja jukaisut, ole rehellinen saatujen apurahojen suhteen, sekä: älä halveksi apurahan myöntäjiä omalla erinomaisuudella tai huonolla hakemuksella. Hän kehotti tieteenharjoittajia ja opiskelijoita pidättäytymästä epäoleellisuuksien mainitsemisesta taiteelliseen ja luovaan työhön apurahaa haettaessa eli: mene fiktio edellä.
Kävi myös selväksi, että taidetoimikunnilla ei aina ole käytettävissään hakijoiden teoksia päätöksiä tehdessään ja että jopa suuret kustantajat pihtaavat näiden postittamisessa. Erityisenä murheenkryyninä Kantokorpi mainitsi ntamon, jonka kirjoista usein ei ole mitään tietoa eikä pääsyä niiden PDF-versioihin. Hän kehottikin hakijoita itse varmistamaan asian lähettämällä kirjansa taidetoimikunnan sihteerille. Tulkitsin ohjeen tarkoittavan kaikkia pienkustantamon kirjailijoita, kenties isompienkin. Säätiöiden apurahoista taasen on syytä huomioida, ettei niissä (kaikissa?) käytetä samanlaista vertaisarviointia kuin Taiteen keskustoimikunnassa ja näin ollen (yhden henkilön?) päätökset ovat usein ailahtelevaisempia ja julkisuusarvoon sidottuja.
Neljättä tuntia kestäneessä tilaisuudessa oli kuulijoita n. 25, mikä on informaation määrään ja laatuun nähden melko vähän. Tällaista olisi kannattanut tulla kokemaan vaikka vähän kauempaakin. Se mikä jäi puuttumaan, oli perusteellisempi pureutuminen sekä kustannussopimuksiin että varsinkin kirjailijan selviytymisen edellytyksiin epätyypillisten työsuhteiden, satunnaisten apurahojen, verotuksen ja sosiaaliturvan hetteikössä. Ehkä seuraavalla kerralla ja kenties kahvituksen kera? Järjestävälle taholle NVL:lle kuuluu joka tapauksessa iso kiitos senkaltaisen tilaisuuden järjestämisestä, jonka olisi kuvitellut kuuluvan kirjailijaliiton intresseihin ja velvollisuuksiin. Toivottavasti tästä alkaa uusi, jokavuotinen perinne. Pahoittelen valokuvien puuttumista, sillä kamerassani oli jotain häikkää. Mitä itse tekstiin tulee, kuulen mielelläni läsnäolleilta mahdollisista väärinkuulemisista tai –tulkinnoista. Kommentoida saavat toki muutkin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti