betonimylläri

Lauri Viita oli Uuno Kailaan ja Kahlil Gibranin ohella ensikosketukseni runouteen. Vuonna 1947 julkaistu Betonimylläri kuuluu suomalaisen kirjallisuuden merkkipaaluihin ja oli viimeisimpiä mitallisuuden voimannäyttöjä ennen seuraavalla vuosikymmenellä maihinnousun tehnyttä modernismia, jolle Viitakin joutui myöhemmissä teoksissaan al(t)istumaan.

Ison osan teoksesta muodostavat epigrammit, joissa Viidan kynä on terävimmillään. Kyytiä saavat monenlaiset vallankäyttäjät ja besserwisserit, mm. papit, johtajat ja kriitikot. Pisteliäistä säkeiden joukosta on löydettävissä myös ylistystä fyysisen työn raatajalle (Johtaja), kyynisyyttä (Pedot), piilotettua uhkaa (Yhteistoiminta) sekä lakonisuutta (Vallankumous). Latteimmillaan tämä tyylilaji jää näppäräksi lorutteluksi, kuten runossa Moraali: ”Siisti täytyy aina olla!” / sanoi kissa hietikolla - / raapi päälle tarpeenteon / pienen, sievän santakeon.” Muitakin positiiviseksi miellettyjä tunteita hän kyseenalaistaa, kuten Kiitollisuus ja Myötätunto. Ihme sinänsä ettei sodan käynyt ja kansalaissodan arvet tiedostanut kirvesmies Viita lyönyt herroja tätäkin lujempaa. Ehkä syynä oli näistä kahdesta suuresta traumasta toipuvan kansan toive ja pyrkimys jonkinlaisesta eheytymisestä.

Vaikka kyllä Viita kapinastakin kirjoittaa – tosin faabelimaisesti luteiden tasolla. Kapina etenee vastustamattomasti jolkottaen: ”Kansalaiset, silmät tässä / surkastuvat pimeässä, / niin kuin tähden laiskuutemme / kuihtuvat jo lentimemme. // Ahtautta isänmaamme / hävetä me raukat saamme, / syntyväisyys painuu lamaan! / - Luteet, veljet, valloittamaan / ryhtykäämme Seinämeri! / Inhottava ihmisveri / olkoon ruoka täin ja madon, / jalomman saa lude sadon!” Luteiden loppu on arvattavissa, mutta runon nerokkuus piilee siinä, että luteet voi rinnastaa useampaan ihmisryhmään ja tulkinnasta riippuen teksti sävyttyy joko ironiseksi tai myötätuntoiseksi: ”Surullinen tapaus - / sellaista on vapaus.” Vapauden hinta on vastuu ja jatkuvasti vaaniva mielettömyys.

Viidan tunnetuin ja siteeratuin runo lienee Alfhid, Viidalle epätyypillinen ylistys vanhemmilleen: ”Äidit vain, nuo voimassa väkevät, / Jumalan näkevät. / Heille on annettu voima ja valta / kohota unessa pilvien alta / ja katsella korkeammalta. - - Siellä he kulkevat tähtien rivissä / kirkasta vanaa, / isä ja äiti, peräkanaa - - viittoen, luikaten parhaansa mukaan, / ettemme loukkaisi Pispalan kivissä / jalkaamme kukaan.” Jopa senaikainen perheen sisäinen arvojärjestys näyttäytyy runossa hellyttävänä ja taivaissa asustava pariskunta elää arkisten muistojen kautta. Muistin runon pidemmäksi kuin se onkaan. Yhtaikaa kulmikas ja keinuva rytmi vie mennessään, sitä tahtoisi jatkaa pidemmälle – runo tuntuu loppuvan juuri silloin kun poljento alkaa päästä vauhtiin, olkoon lopetus kuinka hieno tahansa.

Pidempää muotoa löytyy runoista Betonimylläri ja Mylly. Betonimylläri on ylistys raskaan työn raatajalle, joka sortuu työnsä ääressä unelmoimaan. Mylläri on ammattiylpeä ja saa lopussa oivalluksen: ”Olin varjo Suuren Myllärin, / joka syvään, syvään rauhaan / Suuren Aution / valaa takaisin / betonimyllärin - / pienen, pienen kohtalon / sementtikeuhkoin / ja hattureuhkoin.” (Mieleeni tulee rakennusmiehenä työskennellyt enoni, joka kuoli asbestin aiheuttamaan keuhkosyöpään eikä saanut työperäisestä sairaudestaan penniäkään korvausta). 17-sivuisessa Mylly-runossa runominä käyskentelee Tampereella ja käy dialogia Piruksi osoittautuvan Kuoleman kanssa (irvileuat voinevat vetää tähän skitsofrenia-kytköksen). Maailma laitetaan poikki ja pinoon, huumorikin vilahtaa: ”Taidatkin olla se Saatana juuri! // - Kohteliaammin; ei juuri, vaan suuri!” - - ” – Siivosti, poikani, tai tuli pesti! / Pirulle puhutaan säädyllisesti.” Ja edelleen: ”Noustaan ja työnnetään tuuleen nenää, / tässä ei tarkene pirukaan enää.” Lopussa Viita turvautuu jälleen eläimiin ja messiaanisen lohdulliseen lopetukseen. Tampere muuttuu omaksi itsekseen, vaikka: ”Koskessa ikkunat kiilui ja päilyi, / helvetin ikkunat, joukossa sorsia, / pikkusen pullaa ja joitakin korsia - - / Niin, niin, / kaikki me tarkasti katsottiin. - / Sorsat ei uppoa pyörteisiin.” Tästä voisi päätellä Viidan pilkanneen enemmänkin uskontoa instituutiona kuin itse uskoa. Runo antaa myös hieman esimakua tulevasta saturunoelma Kukunorista (1949), vähemmän laulullisin mutta ymmärrettävin sanoin kylläkin.

Viidan tinkimätöntä perintöä on ehkä parhaiten pitänyt yllä muusikko Juice Leskinen lauluissaan. Joko tämä ketju on katkennut vai onko jatkajia näkyvissä?

Edit 17.11.13   Lisää Lauri Viidasta Runomiimeissä