betonimylläri

Lauri Viita oli Uuno Kailaan ja Kahlil Gibranin ohella ensikosketukseni runouteen. Vuonna 1947 julkaistu Betonimylläri kuuluu suomalaisen kirjallisuuden merkkipaaluihin ja oli viimeisimpiä mitallisuuden voimannäyttöjä ennen seuraavalla vuosikymmenellä maihinnousun tehnyttä modernismia, jolle Viitakin joutui myöhemmissä teoksissaan al(t)istumaan.

Ison osan teoksesta muodostavat epigrammit, joissa Viidan kynä on terävimmillään. Kyytiä saavat monenlaiset vallankäyttäjät ja besserwisserit, mm. papit, johtajat ja kriitikot. Pisteliäistä säkeiden joukosta on löydettävissä myös ylistystä fyysisen työn raatajalle (Johtaja), kyynisyyttä (Pedot), piilotettua uhkaa (Yhteistoiminta) sekä lakonisuutta (Vallankumous). Latteimmillaan tämä tyylilaji jää näppäräksi lorutteluksi, kuten runossa Moraali: ”Siisti täytyy aina olla!” / sanoi kissa hietikolla - / raapi päälle tarpeenteon / pienen, sievän santakeon.” Muitakin positiiviseksi miellettyjä tunteita hän kyseenalaistaa, kuten Kiitollisuus ja Myötätunto. Ihme sinänsä ettei sodan käynyt ja kansalaissodan arvet tiedostanut kirvesmies Viita lyönyt herroja tätäkin lujempaa. Ehkä syynä oli näistä kahdesta suuresta traumasta toipuvan kansan toive ja pyrkimys jonkinlaisesta eheytymisestä.

lasimaalaus

Sanotaan, ettei hyvä kirjallisuus vanhene. Proosaan tämä varmasti pätee, mutta miten suhtautua runouteen, joka on kirjoitettu täysin nykyisestä poikkeavalla kielikäsityksellä ja ajassa, joka eroaa omastamme radikaalisti. Tiedän että Aila Meriluodon Lasimaalaus (1946) on yksi myydyimpiä runokokoelmiamme kautta aikain. Tiedän runotytön leiman, Koskenniemen varauksettoman ihailun ja synkän Viita-polun. Luulen tietäväni, että Lasimaalaus osui kovia kokeneen kansakunnan syvimpiin tuntoihin ja kipupisteisiin, aikaan joka keskittyi jälleenrakentamiseen, hiljaiseen suru- ja sovitustyöhön, vääryyksistä katkeroitumiseen ja alistumiseen uudenlaiseen maailmanjärjestykseen. Jos Meriluoto ei olisi kirjoittanut Lasimaalausta, sen olisi epäilemättä tehnyt joku muu.

Kirjaa selatessa huomioni kiinnittyy runoja kunnioittavaan väljään taittoon, jollaista ei nykykirjoissa tapaa. Runojalkoihin perehtymättömänä arvelen mittoja käytetyn useampia ja hetkittäin myös osittain mitallista. Rytmi tuntuu joka tapauksessa vaihtelevalta ja yllätys yllätys - luonnolliselta. Rilkemäistä tiiviyttä (ja pysähtyneisyyttä) löytyy runoista Hunnuton ja Iltamieliala, mutta minulle ne ilmentävät lähinnä ns. vanhentunutta kauneuden estetiikkaa (sanon tämän silläkin uhalla, että samaa argumenttia käytetään myös modernismista nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa). Ylevä vilahtelee sivuilla tuon tuostakin, mutta selailevaa lukukokemusta ne eivät häiritse. Ylevä mahdollistaa myös ilmaisun senaikaisen moraalin ulottumattomiin.