Sanotaan, ettei hyvä kirjallisuus vanhene. Proosaan tämä varmasti pätee, mutta miten suhtautua runouteen, joka on kirjoitettu täysin nykyisestä poikkeavalla kielikäsityksellä ja ajassa, joka eroaa omastamme radikaalisti. Tiedän että
Aila Meriluodon Lasimaalaus (1946) on yksi myydyimpiä runokokoelmiamme kautta aikain. Tiedän runotytön leiman, Koskenniemen varauksettoman ihailun ja synkän Viita-polun. Luulen tietäväni, että Lasimaalaus osui kovia kokeneen kansakunnan syvimpiin tuntoihin ja kipupisteisiin, aikaan joka keskittyi jälleenrakentamiseen, hiljaiseen suru- ja sovitustyöhön, vääryyksistä katkeroitumiseen ja alistumiseen uudenlaiseen maailmanjärjestykseen. Jos Meriluoto ei olisi kirjoittanut Lasimaalausta, sen olisi epäilemättä tehnyt joku muu.
Kirjaa selatessa huomioni kiinnittyy runoja kunnioittavaan väljään taittoon, jollaista ei nykykirjoissa tapaa. Runojalkoihin perehtymättömänä arvelen mittoja käytetyn useampia ja hetkittäin myös osittain mitallista. Rytmi tuntuu joka tapauksessa vaihtelevalta ja yllätys yllätys - luonnolliselta. Rilkemäistä tiiviyttä (ja pysähtyneisyyttä) löytyy runoista Hunnuton ja Iltamieliala, mutta minulle ne ilmentävät lähinnä ns. vanhentunutta kauneuden estetiikkaa (sanon tämän silläkin uhalla, että samaa argumenttia käytetään myös modernismista nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa). Ylevä vilahtelee sivuilla tuon tuostakin, mutta selailevaa lukukokemusta ne eivät häiritse. Ylevä mahdollistaa myös ilmaisun senaikaisen moraalin ulottumattomiin.
