12. maaliskuuta 2008

ei-kenenkään maasta suomalaiseen identiteettiin

Pääsiäinen hurahti ohi sen suuremmitta perinteittä. Jos mitään kristinuskon sanomasta ymmärrän, pääsiäisen pitäisi olla tärkein kirkollinen juhla, mutta läntisessä kirkkomaailmassa sitä ei huomaa. Pitäisi oikeastaan laajentaa kokemusmaailmaa ja osallistua ortodoksiseen pääsiäisjumalanpalvelukseen, ehkä sitten vuoden päästä.

Samalla pääsi livahtamaan Mikael Agricolan päivä eli suomen kielen päivä. Niin itsestään selvältä kuin suomen kieli meistä suomenkielisistä tuntuukin, se on kuitenkin monen tekijän summa. Agricolan sananlevittämistarpeen ja mielikuvituksellisen kielellisen lahjakkuuden lisäksi saamme oikeastaan kiittää mm. Martti Lutheria, Johannes Gutenbergiä, Elias Lönnrotia sekä Napoleon Bonapartea, Aleksandr Pavlovits Romanovia ja Kustaa IV Aadolfia eli jälkimmäisten osalta 1800-luvun alun suurvaltapolitiikkaa. Oman historiantulkintani mukaan Suomi on siis paradoksaalisesti myös hyötynyt muutoin maatamme kaltoin kohdelleesta geopoliittisesta sijainnistaan. Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton läheisyys on ollut taloudellisestikin merkittävää.

Suomen sodan aikainen Ruotsi laskeskeli saavansa pitää maakuntansa Suomen joka tapauksessa Venäjän hyökkäyksestä huolimatta. Entä jos näin olisi todella käynyt? Miten Suomen talous, politiikka, infrastruktuuri ja kieli olisivat kehittyneet Ruotsin vallan alaisuudessa? Vaikka taannehtivastikin ennustaminen on vaikeaa, voi hyvällä syyllä epäillä että Suomi olisi ennemmin tai myöhemmin kutistunut maantieteellisesti, siis jopa nykyistä kokoaan pienemmäksi. Ruotsilla ei olisi ollut resursseja ja tuskin halujakaan puolustaa ei-kenenkään-maata suurta itäistä vihollista vastaan. Ruotsin alaisuudessa siirtomaana oleminen ja ruotsinkielisen ylhäistön uskollisuus Ruotsin kuninkaalle tuskin olisi synnyttänyt samanlaista (kuin tapahtunut) kansallista heräämistä suomenkielisine koulutuksineen 1800-luvun loppupuolella. Olisimme saattaneet säästyä sisällissodalta, mutta puolueeton Ruotsi olisi luopunut 1939 suosiolla osista Suomea tai jopa koko Suomesta. Jälkimmäisessä tapauksessa meillä saattaisi olla nykyään samanlaisia ongelmia kuin Baltian mailla ja pahimmassa tapauksessa Suomessa puhuttaisiin lähinnä ruotsia ja venäjää.

Tuntuu siis todennäköiseltä, että suomenkielelle olisi käynyt kuten Irlannin iirille tai Skotlannin gaelille. Kansallinen identiteetti syntyy toki paljosta muustakin kuin kielestä eikä sikäläisen identiteetin olemassaoloa varmaan kukaan epäile, mutta heidän kirjallisuutensa olisi varmaan toisenlaista. Mitenkä on laita suomalaisen kirjallisuuden? Riippunee osin toteutuneesta historiankirjoituksesta, mutta tokkopa nykyisenlaista. Kalevalat, seitsemät veljekset, täällä pohjantähden allat ja tuntemattomat sotilaat olisivat jääneet syntymättä. Ehkäpä suomalainen ruotsinkielinen modernismi olisi kukoistanut ja hedelmöittänyt jo 1900-luvun alussa ruotsalaista ja skandinaavista kirjallisuutta? Ehkäpä suomalainen ruotsinkielinen kirjallisuus olisi seuratumpaa skandinaavisella tasolla ja sitä myöten muuallakin maailmassa? Jossittelujen vaihtoehdot ovat loputtomat, mutta kielipoliittisia tulkintojani tukee ainakin ruotsalaisten välinpitämättömyys ruotsinsuomalaisten kielellisiä oikeuksia kohtaan. Suomessa meillä sen sijaan on perintönä virallinen kaksikielisyys, jonka rakas RKP:mme tullee säilyttämään maailman tappiin ikuisena hallituksen apupuolueena, olivatpa hallituksen värit mitkä tahansa. On helppoa arvata mitä tapahtuu, jos venäjän- ja somalinkielisten osuus tulevina vuosikymmeninä asettuu samaan kokoluokkaan ruotsinkielisten kanssa.

Mutta siis kirjallisuus. Proosa saattaisi olla jotakuinkin samanlaista kuin nykyäänkin (?) sisältövivahteita ja ehkä sanarikkautta lukuunottamatta. Mutta voi meidän kallisarvoista runouttamme, joka ei olisi päässyt operoimaan murrepohjaisen, sanarikkaan, vokaalitäytteisen, haasteellisten pitkien sanojen ja kielioppirakenteen kanssa. Olisiko meillä Eino Leinoa, Uuno Kailasta, Eeva-Liisa Manneria, Ilpo Tiihosta ja Lauri Otonkoskea, esimerkiksi? Voisimmeko arvuutella "hänen" sukupuoltaan, monimerkityksellisten sanojen merkitystä kussakin yhteydessä, valita lukuisista synonyymeistä mieleiset? Tällaiset kysymykset ovat valtaväestölle epäilemättä epärelevantteja, mutta kielen kanssa operoivien onneksi koko kysymyksenasettelu on hypoteettista.

Itselleni suomen kieli on maailman kauneinta. Olen onnellinen siitä, että voin käyttää sitä puhuessani ja ennen kaikkea kirjoittaessani. Olen onnellinen siitä, ettei minun mahdollisen toisenlaisen historian myötä tarvitsisi etsiskellä suomenkielistä identiteettiäni jossain Venäjällä tai Siperiassa (1800-luvulla vain rajat vaihtoivat paikkaa, ei väestö). Olen ylpeä karjalaisista sukujuuristani ja samalla suren merkittävää kulttuuritypistystä ja raiskattua karjalaisten maata. Ja kuitenkin tiedostan etten mahdollisesti ilman kaikkia näitä tapahtuneita asioita kenties lainkaan käyttäisi suomenkieltä ja kirjoittaisi runoja. Kukapa tietää?

Ei kommentteja :