i kärlekens land av

II

Mustan ja valkean rakkauden maassa
asuu ajatus joka polttaa mustan valkeaksi
ja valkean omaksesi:

Niin tulee valkeasta pimeyteni,
kuin kuutamouni rapautuvilla muureilla
ja valoisa kuin elämää ylentävä kuolema.
Niin tulee valkeasta tuskani,
kuin kunnian seppel hukkuvalle auringolle
ja kuin tyyni teräsmeri valon pyörremyrskyssä.
Ja sinun on sisälläni haalistuvien puiden kehtolaulu
ja sinun on sen keinuva ilo sille mikä on menetettävä
ja sinun on sen huojuva muuri: kuoleman ja sinun, sumussa
uivan kyynelten sairasvuoteen ja naarashirven silmien välillä
siellä näen ajan kivettyvän  vaipuvasta hellyydestä
suloisten kipinöiden seassa
                                                rakkauden nimessä
             
            Mustan ja valkean rakkauden maassa
            jossa tuli on takonut ilomme sortuvan talon
            valon sirpaleiksi
            ja taakaksi jota kukaan ei hautaa.

Sviter (1947)
Erik Lindegren

elden är gammal

I

Tuli on vanha (erittäin) muttei koskaan vanhanaikainen.
Rakkauden kasvot ovat Kleopatran aivoja vanhemmat
ja niistä puuttuvat miltei täysin rypyt ja näkö (sanotaan).
Mutta tuska kun äkkiä et enää rakasta minua
on aina palavan nuoren kaltainen
(kuin maan keskipiste)
   
Tuli on vanha mutta näyttäytyy nykyään harvoin
            tässä kaupungissa. On lapsia
jotka eivät ole koskaan nähneet siitä muuta muotoa kuin hehkulampun
            ja vesiputouksen ja valonheittimen ja
            myrkynsiniset kaasuliekit. Siispä he eivät ajattele
että sellaista on, kuten luulevat tietävänsä
            ettei rakkautta ole.

Miten toisin onkaan tämän iäkkään leskirouvan laita Söderissä
joka eräänä iltana sattui (luultavasti) nukahtamaan
            tunnelmallisen kynttilän ääreen parhaissa muistoissaan.
Joskin hänen sitten täytyi syöksyä kadulle vaatteet liekeissä:
            ”elävä soihtu”
            opetti joillekin lapsille että tulta on
            (ja se on onnetonta).

Miten toisin myös ajatukseni kanssa joka tänä iltana tajusi tulen
kun se yllättäen sanoi ettet sinä kaikessa sympatiassa
            ja ainakaan juuri nyt rakasta minua.
Liekkien nuoruudesta sokaistuneena se heittäytyi ulos ikkunasta:
            näkymätön elävä soihtu
            josta eräs ei oppinut että rakkautta on
            (ja se on joskus onnea).

Sviter (1947)
Erik Lindegren

nollpunkt

NOLLAPISTE


En tiedä olenko ympyrä ilman keskipistettä
mutta tiedän että jos keskipistettä on
niin minulla on myös monta kehää
                                    (maalitaulua enemmän
                                                et voi ampua ohitseni)

en tiedä muodostavatko nämä kehät muurien järjestelmän
mutta tiedän että silloin olen vanha kaupunki
                                    (monesti olen palanut
                                                aina minussa on tuhkan jäämiä)

en tiedä missä perimmäisin kehäni lymyää
                                    (montako näkymätönta mailia
                                                montako valovuotta)
mutta tiedän että ajatukseni leikkaa näitä perimmäisiä vieraita rajoja

siellä uusi keskipisteeni kehittyy
                                    (siellä kasvat kuin kesäinen puu
                                                sen latvassa istuu yölintu
            jonka laulu tulee valosta ja maailmojen keväästä).


Sviter (1947)
Erik Lindegren

erik lindegren

Erik Lindegren (1910-1968) oli Gunnar Ekelöfin ohella sukupolvensa tärkein modernistinen runoilija ja kuului ns. fyrtiotalisteihin. Hän oli huomattava ruotsintaja ja toimi kirjallisuus- ja oopperakriitikkona. Lindegren oli Ruotsin akatemian jäsen 1962-68. Vaikka Lindegren julkaisi vain neljä runokokoelmaa, kaksi niistä jätti painavan jäljen Ruotsin kirjallisuuteen. Lindegrenille myönnettiin neljä merkittävää kirjallisuuspalkintoa vuosina 1947-61.

Esikoiskokoelma Posthum ungdom (1935) oli Byron- ja Baudelaire -vaikutteista loppusoinnullista runoa erilaisine runojalkoineen. Teos sai hyvän vastaanoton, mutta myöhemmän muodonmuutoksen myötä Lindegren tinkimättömänä runoilijana osti kustantajaltaan myymättömät kappaleet ja poltti ne Östersundin torilla.

vieraana martin enckell

Voiko kirjallisuus tappaa? Runoilija, kääntäjä ja kuvataiteilija Martin Enckell melkein maksoi sanoista hengellään maatessaan malarian kourissa Kalkuttassa 1992. Hänen runoutensa on ajatonta, myrskyisää ja vahvojen tunteiden värittämää, se tutkii mystiikkaa ja suuria kysymyksiä. Nykyään hän asuu asuinkumppaninsa Annan kanssa Helsingin Töölössä ja työskentelee kirjallisten töidensä ohessa vammaisten lasten koulunkäyntiavustajana.

Olet tunnetusta kulttuurisuvusta. Kertoisitko hieman tarkemmin tästä ja millä tavoin taustasi on vaikuttanut kirjailijaksi kehittymiseesi? Millaisia ovat kirjalliset esikuvasi?
Isoisäni Olof, joka oli kirjailija ja myöhemmin myös kirjallisuuden professori, on ehkä vaikuttanut eniten siihen että "valitsin" kirjailijan tien. Hän yksinkertaisesti teki minulle eläväksi niin maailmankirjallisuuden klassikot, suomenruotsalaiset modernistit kuin Ruotsin 40-lukulaiset (fyrtiotalisterna) ja paljon muuta ruotsalaisesta kirjallisuudesta. Isoäitini Mona (Leo), joka oli sekä kuvataiteilija että kirjailija ja jolla oli lisäksi nukketeatteri, avasi minulle puolestaan satujen ja myyttien maailman. Isäni oli toimittaja ja julkaisi nuoruudessaan runokokoelman (Natt för fega). Äitini oli kotitalousopettaja ja kotoisin Varkaudesta. Äitini puolelta isoisäni oli seppä ja isoäiti ompelijatar. Heidän kotoaan löysin kymmenvuotiaana mm. Martta Salmela-Järvisen muistelmat useissa osissa: erityisesti kuvaukset lapsuudesta ja materiaalisesti paljon köyhemmästä Suomesta oli suuri lukukokemus tuolloin. Kirjalliset esikuvat ovat vaihdelleet. Heihin kuuluivat jossain vaiheessa Pär Lagerqvist, Harry Martinson, Gunnar Ekelöf ja Erik Lindegren. Sittemmin on ollut monenlaisia poikkeamia: latinalaiseen Amerikkaan (mm. Octavio Paz), vanhempaan arabialaiseen runouteen, myös intialaiseen, kiinalaiseen ja osin japanilaiseen runouteen. Monet rockmusiikin persoonat ovat myös ajoittain jättäneet jälkensä, mm. Dylan, Cohen, Jim Morrison, Nico, Lou Reed jne. Fenixin aikoihin ruotsalaisista runoilijoista Guru Papersin ja Vesuviuksen ympärillä toimineet runoilijat Eric Fylkeson, Per-Erik Söder ja Bruno K. Oijer olivat tärkeitä. Vähän myöhemmin punk-aallon mukana kuvioihin tuli myös lauluntekijä ja laulaja Joakim Thåström, jonka energia ja aistillinen karheus kantaa ja henkii runoutta. Suomenkielisistä häntä voisi verrata Ismo Alankoon. Sielunkumppaneita runoilijoiden joukossa täällä Suomessa oli ehkä Arto Melleri ja edelleen J. K. Ihalainen.

intervju med martin enckell

Kan litteratur döda? För sina ord fick poeten, översättaren och bildkonstnären Martin Enckell nästan betala med sitt liv då han i Calcutta år 1992 drabbades av malaria. Hans poesi är tidlös och otyglad och genomsyrad av starka känslor, den ger sig i kast med mytologier och de stora frågorna. Idag bor han med sin sambo Anna i Tölö i Helsingfors och arbetar som skolassistent för barn med specialbehov.

Olet tunnetusta kulttuurisuvusta. Kertoisitko hieman tarkemmin tästä ja millä tavoin taustasi on vaikuttanut kirjailijaksi kehittymiseesi? Millaisia ovat kirjalliset esikuvasi?
Min farfar Olof som var författare, förutom sedan senare även professor i litteratur, är kanske den som haft största inflytande på mitt "val" att bli författare. Han helt enkelt levandegjorde för mig såväl världslitteraturens klassiker som de finlandssvenska modernisterna och de svenska fyrtiotalisterna och mycket annat i den svenska litteraturen. Min farmor Mona (Leo), som var både bildkonstnär och författare förutom att hon hade en dockteater, öppnade å sin sida bl.a. sagornas och myternas värld för mig. Min far var journalist, och publicerade en diktsamling (Natt för fega) i sin ungdom. Min mor var hushållslärarinna, hemma från Varkaus. Min morfar var smed och min mormor sömmerska. Hemma hos dem hittade jag i dryga tioårsåldern bl.a. Martta Salmela-Järvinens memoarer i flera delar, speciellt skildringen av barndomen i ett gånget och materiellt mycket fattigare Finland var en stor läsupplevelse då. De litterära förebilderna har växlat. Till dem hörde vid något skede PärLagerkvist, Harry Martinsson, Gunnar Ekelöf och Erik Lindegren. Sedan har det blivit utvikningar åt en massa olika håll, till Latinamerika, till Octavio Paz bland annat, och till äldre arabisk poesi, och indisk, och kinesisk och till en del japansk. Många profiler inom rockmusiken har också i perioder satt sin prägel, bl.a. Dylan, Cohen, Jim Morrison, Nico, Lou Reed m.fl. Under Fenixtiden blev svenska poeter i kretsen kring Guru Papers och Vesuvius aktuella, främst kanske Eric Fylkeson, Per-Erik Söder och Bruno K. Öijer. Något senare, med punkvågen, kom låtskrivaren och sångaren Joakim Thåström in, med en energi och en råhet, en sensuell råhet, som var likvärdig med poesi. På finskt håll kunde han kanske jämföras med Ismo Alanko. Själsfränder bland poeter här i Finland var kanske Arto Melleri, och J.K. Ihalainen fortfarande.

talvipalatsi

Maisemia jättiläisen harteilta

Taiteen tyylikaudet paljastuvat klassikoista paitsi menneisyyteen myös tulevaan. Modernismin merkkiteos Talvipalatsi pitää sisällään postmodernismin siemenet.

Millä tavoin myyttisiin mittoihin kohotettua teosta tulisi lukea? Syntyykö kaanon aikalaiskritiikistä ja -tunnustuksesta, kirjallisuudentutkimuksen arvotuksesta vai kirjoittavien jälkipolvien kotialttarista?

Paavo Haavikon Talvipalatsia (1959) on pidetty suomalaisen modernismin huipentumana, joka Tommi Parkon (Runouden ilmiöitä) sanoin ”on vaikeudessa omaa luokkaansa”. Määrittely-yritykset voinee aloittaa anhavalaisen kuvallisen objektiivisuuden tavoittelemasta autenttisuudesta. Postmodernissa tulkinnassa taas nousee esiin fragmentaarisuus, vaihtuvat subjektit ja metarunous. Entäpä jos ”totuus” teoksen luonteesta sijoittuukin jonnekin muualle? Epiikan, lyriikan ja draaman keskiöön useiden tyylisuuntien kohtauspaikkaan? Entä jos kyse onkin Haavikon täysin omalakisesta synteesiin pyrkivästä runousopillisesta kokeilusta.

Osmo Hormia näkee kritiikissään Saavutus (Parnasso 4/1960) teoksen olennaisimpia luonteita: näytelmällisyys, metalyyrisyys, katkelmallisuuden kompositio, ajelehteminen kuvallisuuden ja impulsiivisten näkyjen välillä. Lukuohjeen Hormia noukkii negaation avulla: ”…ainekset ovat kaikki kotoisin meidän konkreettisesta maailmastamme, ne ovat reaalisia – – mutta niitä ei voi sijoittaa mihinkään. Lukija voi helposti tehdä sellaisen virheen, että yrittää niiden avulla selittää jotakin muuta kuin niitä itsestään.” Pätevä ohje runouteen ylipäätään, varsinkin Haavikkoon ja Talvipalatsiin.

tämä matka

En voi kieltää että Eeva-Liisa Manner on minulle tärkeä runoilija. Enimmäkseen olen vain nauttinut kielestä ja runoista, lueskellut sieltä täältä ja silloin tällöin yrittänyt analysoida yksittäisiä runoja, saada niistä jonkinlaista otetta ymmärtääkseni niiden tenhovoiman. Tämä matka (1956) on modernismimme tärkeimpiä, luetuimpia ja tutkituimpia teoksia, jossa kirjailija malttoi odottaa peräti kahdeksan vuotta ilmaisunsa täydellistä uudistumista kahteen aiempaan kokoelmaan verrattuna. Tuskin voin tuoda teoksen tulkintoihin ja näkemyksiin mitään uutta, mutta tahdonkin lähinnä kartoittaa itselleni teoksen elementtejä ja rakennusaineita.

Teoksen avaa yksittäinen runo, Ota nämä koteloidut sanat. Näen sen eräänlaisena introna, jossa esitellään teoksen teemoja ja tyyliä, alkusoittona joka näppäilee sävelillään ensitahdit aikalaislukijan löytää uusi kieli ja sanomisen mieli, maailman kielellistäminen jossa sana muuttuu lihaksi.

Kirjan ytimenä toimii toisen osaston kuusiosainen Kambri – sarja merestä ja eläimistä. Runot piirtävät eräänlaisen minihistorian evoluution alkuhämäristä ihmissuvun ilmestymiseen ja synkkiin nykyisyys- ja tulevaisuuskuviin. (teoksen avausruno istuisi todella napakasti tämän osaston alkuun ja sellaisen sen luenkin) Kulttuurihistoriallisena matkana asia konkretisoituu ensimmäisen runon kulkemisena – kuljetaan läpi aikojen ja maisemien ja tekstin, kulkijana esihistoriallinen ihminen joka on jo kadottamassa eläinten viisauden. Erityiseksi kielen tekee verbien perusmuoto, joka tässä yhteydessä muuttuu aktiiviseksi ja kasvattaa sisäänsä niin preensensin, futuurin kuin konditionaalinkin aihiot. Näkisin tämän eräänlaisena ehdotelmana, johon suomen kielioppi ei ole tähän päivään mennessä löytänyt vastausta. Tietyllä tapaa rohkeana voisi pitää myös tieteellisen maailmankuvan suodattaminen tekstiin aikana, jolloin olemassaoleva tieto on ollut jossain määrin kristillisen teologian puristuksissa.