lentokentällä

Khalim katseli laukkujaan raahaavaa, tungeksivaa ihmisjoukkoa. Hän ei ollut ikinä tottunut eurooppalaisten kiireeseen ja töykeyteen. Kuuden vuoden poissaolon jälkeen häntä yhä kaiversi koti-ikävä. Hän oli päässyt aikanaan serkkunsa ravintolaan töihin Dortmundiin, josta he olivat siirtyneet erääseen pieneen taajamaan Munchenin lähelle. Baijerilaiset tuntuivat sentään vähän ystävällisemmiltä kuin muodolliset pohjois-saksalaiset, mutta kaikkialla huokui sama äänetön viesti: menkää sinne mistä olette tulleetkin. Ja kun Grandhausissa oli jysähtänyt jo kolmas molotovincocktail kuukauden sisällä, oli serkku saanut tarpeekseen. Heti Suomen liityttyä Euroopan Unioniin he olivat muuttaneet Tampereelle. Aleem oli kuullut, että suomalaiset ovat rehtiä ja ahkeraa kansaa ja jäyhyydestään huolimatta ystävällisiä. Mutta ei Khalim kehenkään ollut tutustunut, Aleemin perhe oli työn lisäksi hänen ainut siteensä ulkomaailmaan.
        Tosin olihan hänellä kirjeensä. He kirjoittivat vaimonsa Madhin kanssa viikottain ja hän tiesi kaiken kotona tapahtuneen aina Khameran naiseksitulosta Djoran koulupelkoon saakka. Ajatella, tytär naimaiässä jo ja hän täällä kaukana pohjoisessa. Silloin hän oli tehnyt päätöksensä: lähettänyt kuukausittaisen 200 D-markkaa tuplana ja kirjoittanut Madhille tulevansa kotiin niin pian kuin Aleemin liiketoimet sen sallisivat. Miten hän olikaan tätä hetkeä odottanut! Enää kahdentoista tunnin päästä kotoa. Hänen varpaitaan kipristeli ja kainalot hikosivat. Miksi hän oli ollut niin hullu, että oli koskaan lähtenyt.
        Hän suunnisti ravintolaan, josta osti kahvin mustana ja vichyvettä. Hän ei voinut ymmärtää näitä itsepalvelupaikkoja. Sitä vartenhan tarjoilijat olivat siellä töissä, että tarjoilisivat! Hän ryysti kahvia hitaasti, väkinäisesti ja kaipasi turkkilaista vahvaa kahvia. Vichyvettä hän taasen joi pitkin kulauksin, se oli ainoa hyvä asia mitä hän Euroopasta muisti.
        Hän ei ollut eläissään törsännyt mihinkään turhaan ja äskeinen kahvi ja vichyvesi olivat oikeastaan ylellisyyttä, ravintolassa nautittuna. Kyllä Allah hänelle näin pienet synnit antaisi anteeksi ja olihan tässä sentään aihetta pieneen juhlaan. Hänen teki vielä mieli jotain makeaa. Kioskin makeishyllyllä roikkui värikäs pussi, jossa luki Fazer. Hassua, melkein kuin Zafer, hänen keskimmäisen poikansa nimi. Hän osti yhden pussin, vaikka se kalliilta tuntuikin ja laahusti hissukseen kentälle avautuvaan näköala-aulaan. Hän katseli nousevia lentokoneita kasvavan kiihtymyksen vallassa. Vain kahdesti aikaisemmin hän oli matkannut noissa pelottavissa siivekkäissä ja molemmilla kerroilla hän oli kokenut olevansa ikäänkuin Allahin kainaloissa, turvassa kaikelta. Tällä kertaa Allah veisi hänet kotiin saakka.
        Khalim oli niin ajatuksissaan ettei huomannut heti viereen istahtanutta naista. Khalim katseli naista hiukan tarkemmin. Nainen näytti n. 35-vuotiaalta, mutta varmasti ei voinut sanoa. Eurooppalaiset naiset jotenkin säilyttivät nuoruutensa pidempään, siltä hänestä tuntui vaikkei voinut oikein perustella ajatustaan. Naisella oli yönmusta hame ja harteista topattu, smaragdinvihreä jakku yllään. Khalim muisti miten hän oli ollut hämillään tullessaan Saksaan ja näki ensi kerran naisten pukeutumistyylin. Kyllä Istanbulissakin oli jo aika rohkeaa pukeutumista, mutta sielläkin hän oli käynyt harvoin. Ensi alkuun hän katseli aina katuun naisten kävellessä ohitse. Ei se häntä enää häirinnyt, mutta hän ei uskonut koskaan tottuvansa siihen. Naisen hiukset olivat tummat ja lyhyet, nenä hiukan pysty ja - kuvitteliko hän - ylpeä. Mutta kaikkihan me olemme Allahin luomia, hän ajatteli ja laittoi makeispussin heidän keskelleen, se melkein nojasi naisen laukkuun. Khalim ei tiennyt minkämaalainen nainen oli, mutta oliko sillä väliä. Hän ei olisi kuitenkaan uskaltanut puhutella naista. Nainen otti laukustaan lehden, jota ryhtyi selailemaan. Nyt Khalim ilahtui - Der Spiegel! Oliko nainen saksalainen? Khalim osasi saksaa välttävästi, mutta nainen näytti jotenkin kireältä. Sitten nainen otti pussin käsiensä väliin, avasi sen siististi ja asetti takaisin paikalleen.
        Tämän kohteliaisuuden Khalim ymmärsi. Nainen ei tietenkään tiennyt hänestä mitään eikä ollut varma hänen kansalaisuudestaan. Khalim ojensi kätensä ottaakseen ensimmäisen palan. Pussin suulla käsi epäröi, Khalim huomasi häpeäkseen mustat kynnenalusensa. Hän oli ennen lähtöä auttanut Aleemia firman auton kunnostuksessa ja lopputöikseen vaihtanut öljyt. Remontti oli venynyt niin myöhään, että juna oli jo lähtenyt. Niinpä Khalimin kädet jäivät nopean saippuapesun jäljiltä juuri sen näköisiksi kuin ne nyt olivat. No, kaipa sitä nyt omasta pussistaan sai ottaa vaikkapa vähän likaisemmillakin käsillä, hän järkeili.
        Khalim katseli edelleen ihmisiä ympärillään ja puristi koko pienen omaisuutensa, muutamaa vaatekappaletta ja isältään perinnöksi saamansa persialaisen runokirjan sisältävää laukkuaan jalkojensa välissä. He söivät hissukseen, kädet kävivät pussin suulla vuorotellen, yhtä varmasti kuin kahden rattaan pykälät hyväilevät toisiaan varmoin, määrätietoisin ottein. Mutta nainen pysytteli edelleen etäisenä ja vaikka Khalim kuinka koitti kurkistella lehden sisältöä, hän erotti vain yksittäisiä sanoja ja lauseita. Haben Sie trinkenproblem? Wunderbar technik. Das richtig demokrati.
        Yhdellä aukeamalla levittäytyi Turkin valtion matkailumainos. Kirpeänlämmin kaipuu valtasi Khalimin ja hän näki perheensä ilta-aterialla, mutta kuvassa jokin ei täsmännyt. Khalimia alkoi pelottaa. Hän tiesi tämän liittyvän jotenkin Khameraan. Allah suo että perheeni voi hyvin, varjele heitä profeetta Mohammedin veljenpojan nimeen. Anna jokin merkki jotten olisi huolissani. Khalimin huulet tekivät kiivasta liikettä, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Hän tärisi hetken, häntä paleli eikä hän muistanut enää missä oli. Hän ojensi kätensä ottaakseen vielä yhden kitalakea tahmaavan palasen, mutta pussin pohjaa kouraistessaan huomasi käteen sattuneen palasen olevan viimeisen. Hän muisti vieressään istuvan naisen, mursi suklaan pehmeästi ja ojensi toisen puolikkaan naiselle.
        - Senkin sika! Nainen pomppasi pystyyn, riuhtaisi laukkunsa ja lähti kiivain askelin kävelemään kosmetiikkamyymälän suuntaan.
        Schwein! kaikui Khalimin korvissa. Häntä oksetti ja ikkunasta paistava päivä suli kellertävänharmaaksi verhoksi. Khamera! Oi Khamera!