Vähäänkään aikaansa seuraava runoihminen ei ole kuitenkaan voinut olla huomaamatta mitä kentällä tapahtuu. Kokeellinen runous on nostanut päätään, varsinkin kuluvan vuosikymmenen jälkipuoliskolla ja uusimman runoilijasukupolven myötä. Pariin otteeseen on ihmetelty, että jos kaikki (uudempi) runous on kokeellista, onko silloin mikään kokeellista.
Avantgarde (jota käytän tässä kokeellisuuden synonyymina, oikaiskaa jos olen väärässä) on aina suhteessa muuhun vallitsevan taiteen tekemisen ja arvottamisen tapaan, jotka se siis kyseenalaistaa. Olen yrittänyt seurata mitä kaikkea se nykyisellään pitää sisällään, mutta parin-kolmen vuoden ajan olen ollut paitsiossa ja lähinnä netin armoilla. Sieltä eivät kaiketi kaikki salaisuudet aukea ja häpeäkseni tunnustan ettei minulla ole tuntumaa kaikkein uusimmista julkaisuista. Siihen tulee kyllä korjaus, joten palataan asiaan tulevaisuudessa.
Se mikä minua on tässä ilmiössä häirinnyt, on kokeellisuuden itseisarvo. Minusta teksti on joko mielenkiintoista tai sellaista johon en saa kosketusta, kolmantena ryhmänä laadukkaaksi havaitsemani teksti joka ei jostain syystä kuitenkaan puhuttele minua. Pyrin suhtautumaan kaikkeen runouteen ennakkoluulottomasti, oli se sitten uutta tai vanhaa, kokeellista tai perinteistä (mitä ikinä jälkimmäinen sitten tarkoittaakin tässä yhteydessä). En näe tarkoitusta tälle itseisarvolle, kokeellisuudelle kylläkin. Uskoisin että useimmat taiteilijat yrittävät löytää jotain uutta, mutta sen ei tarvitse merkitä koko siihenastisen tekemisen romuttamista.
Ihmeellistä kyllä, runoudessa tuntuu vallinneen pitkään jonkinlainen konsensus runouden monimuotoisuudesta, siitä että kaikki on omalla tavallaan hyvää ja että antaa kaikkien kukkien kukkia. Tässä renessanssissa on otettu ennakkoluulottomasti vastaan miltei kaikki uudempi runous. Meluavat koulukunnat ja aatesuunnat eivät ole näkyvästi riidelleet (tosin pientä nyrpeyttä voi viime vuosikymmenen nimistä havaita), vaikka se on kai yksi kirjallisuuden olemuksista ja sellaisenaan eteenpäin vievääkin, pidemmällä tähtäimellä.
Vai onko näin sittenkään? Jukka Petäjä onnistui äskeisessä Hesarin "arvostelussaan" saamaan paljon arvovaltaista palautetta. Riippumatta siitä onko kyseisiä teoksia lukenut ja mitä mieltä niistä on, Petäjä onnistui alittamaan riman reippaasti eikä voi välttyä siltäkään ajatukselta, että kyseessä on puhtaasti poliittinen kannanotto. Sellaiset ovat toki sallittuja, mutta niillä ei ole mitään tekemistä paneutuvan kirjallisuuskritiikin kanssa. Muistan vain yhden samaa tasoa olevan kyhäelmän takavuosien Motmotista, jossa toinen kirjan toimittajista oli kadottanut kaiken itsekriittisyytensä. Jos päätyy teilaamaan jonkun teoksen, tulee se vähintään tehdä perustellusti argumentoiden ja hyvätkin puolet löytäen. Kriitikko ei voi suodattaa kirjaa pelkästään oman jumalallisen makunsa lävitse.
60-lukulaisista uuteen arvoon on nostettu mm. Kalevi Seilonen, Väinö Kirstinä ja Kari Aronpuro, joskin viimeksi mainittu on julkaissut säännöllisesti näihin päiviin asti arvostettuna ja kokeellisuuttaan pehmentäneenä. Joku 90-lukulaisista nuorivoimalaisista taisi todeta nykyisestä kokeellisuudesta, että tämähän on jo tehty&nähty, mikä on yhtä heikko argumentti kuin kokeellisuuden itseisarvokin. Kirjo lienee laaja kokeellisuuden sisälläkin, jokaiselle jotakin tykättävää, ihmeteltävää ja inhottavaa. Osa ei ehkä ole niinkään kokeellista kuin poikkitaiteellista erilaisia taiteen formaatteja yhdistellessään. Avantgarden manifesteja ei olla liiemmin nähty, esittelyä sitäkin enemmän ja ehkä hyvä niin: manifestina käynee paremmin kaikkinainen monimuotoinen toiminta jota on enimmäkseen Tuli&Savun ympärillä nähty. Historian perspektiivistä a-liikkeet ovat olleet lyhytikäisiä, mutta tämä näyttäisi vain voimistuvan ja tulee kaikesta päätellen jättämään painavan jälkensä suomalaiseen kirjallisuuteen.
Muistan kirjoittaneeni kymmenisen vuotta sitten jonkun verran pidäkkeetöntä ja sääntöjä halveksivaa tekstiä (mitä ei ehkä usko nykyisten blogirunojeni perusteella), jota sitten kirjallisuuspiireissä teilattiin enkä niitä sittemmin enää kenellekään näyttänytkään. Siinä mielessä nykyinen kirjoittamisen ilmapiiri on varmasti monella tapaa vapauttavaa. Jos ei muuten, niin netistä löytää samanhenkisiä kirjoittajia ja vertaistukea. Itse olen kirjoittajana hidas ja tuon tekstejä julki vasta pitkän makuuttamisen tai muutaman mankelin jälkeen. Mitään vallankumousta ei ole odotettavissa jatkossakaan, mutta tiettyjä uusia tuulia aina välillä haistelen. Ehkä niistä jotain tulee, tai sitten ei.
Mutta mistä puhun kun puhun kokeellisuudesta. En tiedä. Näen edessäni hahmottoman rykelmän mitä erilaisempia tekstejä, joita ei välttämättä yhdistä mikään, edes kokeellisuus. Tavalla tai toisella niistä löytyy yhteys menneeseen, kuten kirjallisuudessa aina. Eri lajityyppien ja mahdollisuuksien esittelyn ovat toiset jo hoitaneet ja niistä olen tietoni imenyt minäkin, vähitellen ehkä vaikutteidenkin kera. Ja pahoittelen, jos joku kokee esitykseni yleisluontoisena. Oikeastaan yritän vain sijoittaa itseni johonkin (tilaan), vaikkei sellaista ehkä olekaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti