Lopulta kielsin itseni. Peilissä ei näkynyt ketään ja olin tyytyväinen. Seinät kyllä tuijottivat, tuijotin takaisin. Se oli oikein hauskaa. Väsyin helposti ja hetket säästin itselleni öiseen aikaan, juttelin mainospostin kanssa niitä näitä, kuten: ”naapuriin on muuttanut nuori nainen” ja ”porraskäytävä vahattiin juuri, kuinka kauniisti se kiiltää” ja ”satakieli eksyi sisälle”. Aamulla kävin maaten leveään siniseen hautaan ja lähetin varjoni toimittamaan asioita. Se oli aina kalpea ja hengästynyt takaisin tullessaan, jaksoi tuskin ruokia kantaa. Hyvä niin, vatsan kurina loppui. Mutta nälästä sen sijaan tiesivät enemmän Johannes ja Mahatma, joiden kanssa kuljeskelin, heillä oli hienoja lauseita: Pyydät uutta saalista etkä huomaa erehdysten loputonta jatkumoa, sillä muisti on syvä järvi jonne hukutat haavasi. Kuuntelin silmät selkosellaan ja sanoin että teistä kirjoittaisi vaikka kirjan. He olivat asiaa kyllä ajatelleet, mutta epäilivät että tarina peittäisi alleen kaiken sanottavan. ”Onko teillä todella sanottavaa”, minä kysyin. He katsoivat toisiinsa ja sanoivat, etteivät olleet varmoja. Se on hyvä merkki. Kun on liian varma asiastaan, sille helposti sokeutuu. Hiljaisuudessa tuijotimme valkoista seinää. Aina välillä siinä liikkui teräviä varjoja, niiden liikkeissä oli jotain koomista ja hahmotonta, aivan kuin eivät olisi tienneet mitä tekevät. Se jos mikä on inhimillistä.
TuliSavuNet 2007
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti