Kirjojen lukulaitteita kehitellään kiivaasti ja mm. Google valmistautuu tulevaan pyrkimällä kahmimaan mahdollisimman suuren osan kirjojen oikeuksista digitoimalla ne. Toiminta vaikuttaa härskiltä ja oikeudellisesti takaperoiselta. Suomalaisesta vinkkelistä jopa hieman turhalta, koska pieni kielemme hukkuu valtakielien alle. Aikooko Google myös itse kirjamarkkinoille vai jääkö se apaja Amazonin ja muiden suurkustantajien ja- myyjien haltuun? Ekologisesti ajatellen (metsä säästyy, olematon logistiikka) sähkökirja tuntuu järkevältä, mutta monta mutkaa on matkassa. Standardit, hinta ja käyttömukavuus pitää saada kohdilleen. Nuoremmat sukupolvet omaksunevat tällaisen laitteen hyvin nopeasti. Itse kuulun siihen sukupolveen, joka haluaa kirjansa esineenä, ei pelkkänä sisältötuotteena. Mikä ratkaisuista lopulta on se ekologisin, lienee monimutkaisten laskutoimitusten takana. Perinteinen tapa, yksittäisten kirjojen matkaaminen postissa vaiko lukulaite.
Pidemmällä ollaan jo print-on-demand-palvelussa, jolla pienemmät painosmäärärät saadaan edullisemmin ja nopeammin ja loppuunmyydyt painokset saavat parhaassa tapauksessa uuden elämän. Mitä ilmeisemmin myös suuret kustantajat siirtyvät osin tähän tekniikkaan. Kalliit varastointikustannukset saadaan eliminoitua, samoin kannattamattomat alekirjat (vieläköhän joku roudaa kirjoja hävitetäväksi vai onko kyseessä pelkkä kaupunkilegenda?). Tämä ei tienne hyvää alekirjakaupoille ja pidemmällä aikavälillä antikvariaateillekaan. Suhtaudun asiaan ehkä tunneperäisesti, mutta kyllä divareissa on aimo annos kulttuurin aluskasvillisuutta ja kierrätyshenkeä. Miltä maailma näyttää sinä päivänä kun viimeinen divari laittaa lapun luukulle? Onko kirja-ala hivuttautumassa siihen tilanteeseen, että vain netissä korttia viuhuttavilla on oikeus nauttia omasta kirjasta?
Kaiki kustantaminen ei toki keskity tuoton tekemiseen. Kun lähtökohdat ovat ideologisia ja taiteellisia, päästään pikkupajoihin joissa nollatuloksen tekeminen riittää. Millä tavoin ambitiot vaikuttavat lopputulokseen? Tai miten syntyy uskottavuus? Mikä ero on omakustanteella ja nyrkkipajan toimittamattomalla teoksella? Tiedän toki useammankin isojen kustantamojen arvostetun esikoisteoksen, joita ei ole toimitettu. Näissä lienee kyse jo "valmiista" kirjailijasta, mutta muutoin toimittamattomuuden syyt viittaavat enemmänkin ns. kustannustehokkuuteen, toisinaan myös ammattitaidon puutteeseen. Uskoisin että useimmat kirjailijat kaipaavat kirjojensa toimittamista/hyvää vuorovaikutussuhdetta kustannustoimittajansa kanssa. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, samaan lokeroon niputetut poEsia ja ntamo edustanevat ääripäitä tässä asiassa. Toisaalta kysymyksenasettelun voi viedä siihen, että voiko taidetta toimittaa, onko kellään esteettisiä edellytyksiä "parantaa" taiteilijan teosta?
Nimikemäärien kasvaessa yhä suurempi joukko kirjoja jää vaille kaipaamansa huomiota, joten varsinkin vähälevikkiseen kirjallisuuteen keskittyvät kritiikkifoorumit ovat tervetulleita. Vaikka nykyään löytyy isolla rahalla pystytettynä esim. Kritiikkiportti, niin se korkeintaan lisää arvostelujen löydettävyyttä. Pidempiä ja laadukkaampia kritiikkejä eli rahaa itse kirjoittajille lehdistöön se ei tarjoa. Kirjailijoilla tehdystä työsta saatu palkkio jää yhä useammin olemattomaksi, mutta tämä on tietysti myös oma valinta. Onko tuotantovälineiden haltuunotto sittenkään (vallankumouksen) vapautta vaiko ääriliberalistisen kulttuuridarwinismin ilmentymä, jossa vain vahvimmat selviytyvät? Onko omien teosten vapaa jakaminen puhdasta idealismia vaiko uskoa kulttuurieliitin hyväksyntään? Tai onko taide yleensä vain kieroonkasvaneiden ihmisten kutsumusnäpertelyä, jossa armon saavat harvat ja valitut? Onko taiteilija pelkkä alihankkija ja sisältötuottaja, joka saa tyytyä pöydältä tippuneisiin leivänmurusiin?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti