lopulta kielsin itseni

Lopulta kielsin itseni. Peilissä ei näkynyt ketään ja olin tyytyväinen. Seinät kyllä tuijottivat, tuijotin takaisin. Se oli oikein hauskaa. Väsyin helposti ja hetket säästin itselleni öiseen aikaan, juttelin mainospostin kanssa niitä näitä, kuten: ”naapuriin on muuttanut nuori nainen” ja ”porraskäytävä vahattiin juuri, kuinka kauniisti se kiiltää” ja ”satakieli eksyi sisälle”. Aamulla kävin maaten leveään siniseen hautaan ja lähetin varjoni toimittamaan asioita. Se oli aina kalpea ja hengästynyt takaisin tullessaan, jaksoi tuskin ruokia kantaa. Hyvä niin, vatsan kurina loppui. Mutta nälästä sen sijaan tiesivät enemmän Johannes ja Mahatma, joiden kanssa kuljeskelin, heillä oli hienoja lauseita: Pyydät uutta saalista etkä

poem moon rising

alkuperäinen kuva: William Van Horn

On runokuu. Runo kohtaa musiikin, teatterin, kuvataiteen, liikkuvan kuvan, arkkitehtuurin, luonnon, kirkon, radion, sirkuksen. Ja kuulijan. Aivan kuin olisi runon ystävän joulu, monipuolinen ohjelma tarjoaa jokaiselle jotakin. Mieleeni tulee Timo Hännikäisen kritisoima lyriikan karnevalismi (Nuori Voima 1/2010). Ajattelen itsekin, että runouden voima on tietyssä hiljaisuudessa, lukijan ja tekstin kohtaamisessa kirjassa tai muussa siihen rinnastuvassa muodossa. Mutta miksei runo voisi olla läsnä myös korvalle? Yleisön läsnäolo kertonee siitä, että runoon halutaan välittömämpi kontakti (tämä voi olla paradoksi?), elämys joka ei tarvitse vastaavuutta kirjoitettuun.

Olin viime viikolla läsnä useammassa runotilaisuudessa. Erityistä keskittymistä vaativat vieraskieliset esitykset, mutta korva tarkkana sai olla kielestä riippumatta. Erilaiset esittämisen perinteet kohtasivat ja jäin miettimään mikä ero lopulta on ensisijaisesti esitettäväksi kirjoitetulla tekstillä ja valkoiseen hiljaisuuteen uppoavilla riveillä. Ehkä raja on sittenkin keinotekoinen? Nautin suunnattomasti muutamasta latautuneesta esityksestä, joissa rytminvaihdokset, vaihtuvat äänirekisterit ja kehon kieli olivat vahvasti läsnä. Ei tullut mieleenikään ajatella, että tässä nyt oli tai ei ollut kirjallista arvoa, teemojen kerrostuneisuutta tai kielen kompleksisuutta. Kohtaamisessa oli samankaltaista paljautta kuin kirjan sivuilla vaeltavan lukijan etsinnässä. Tässä suhteessa olen valmis vetämään hieman takaisin aiempia sanomisiani.

s 9

fallavarakas

allegorinen imperatiivi

talikoiva syöminen

halkilausuma

kotiloitunut henkilökunta

avokadotus

nivuskuiskaaja

queen of the slipstream

Van Morrison

Tulevat luokseni aamut jolloin herään, aamut joina en.
Aurinko tanssii hehkuvan tangonsa lakanoilla.
Vartalot palaavat yöllisiltä retkiltään.
Toinen liian arka, toinen liian ylpeä.
Toinen tahtoo suolaista, toinen makeaa.

Tarjottimen aurajuusto, tuoreet päärynät.
Mutta suola janottaa vain unissa
ja makeus, sitä on vatsa pullollaan.
Maailma rakastaa rakastajaa.
Maailma rakastaa sitä joka harhojen verkkoon uppoaa,
joka antaa kaiken, kaiken vaatii.