katulyhdyt sammuvat

Katulyhdyt sammuvat, muistavat karheaa menneisyyttään ja toistavat
tuskaansa sinussa, kun katson autiotalon ikkunasta

jokin hyväilee kauluksista sisään, pihalla kuorittu omenapuu
hylätty nojatuoli, pensaiden kuolleet sormet.
Naapurin poika muistaa kaiken

grafiikantarkasti, mittaa värit sekunnilleen ja haistaa
yhtälön ja suhteet paikalleen, niin kaunis

matemaattinen maailma, kirkastuu paikalleen
jokainen viiva, jok’ikinen häivähdys, vähä vähältä hiipien
tuuli rakastaa pyykkinarun sieluriepuja

kuin tahtoisi vapauttaa ne.
Joku ei ymmärtänyt kun puhuin muutaman lauseen onnellisuudesta

ja perspektiivi karkasi, rapsuttelin siinä
partaista totuuttani
ja kaipasin sinua kuin sateen ropinaa peltikattoon.

Autuaita ovat nekin, jotka näkevät tarkasti
niin että kuvan merkitys jää hahmottumatta, siunaan kohtaloa

jonka luulen osakseni koituneen
tämän mieleni hitaan pimiön
jossa varjot ja hämyisyys hallitsevat, jossa etäisyys

ja läheisyys tanssivat pirunpolkkaa, jossa valoa
on aina liikaa tai liian vähän, jossa kasvot kieppuvat

läpi usvaisen yön
lakanat, käsien puheet, kuvat sulautuvat keskenään
luodakseen uusia kuvia jumalan graniittikalloa riipimään.

No, ehkei häntä kiinnosta tai ehkä tämä tapahtui myöhemmin:
Pupillit laajenevat, korvat eivät kuule

malja vuotaa yli ja läikähtää, enkelikellot soivat pisarat
kohtaavat maan raskaan kohdun, taivas repeää.
Niin T, muisti todella pettää meitä ja päivät

hämäräkaikuvat, sulkevat meidät todellisuuden ulkopuolelle!
Mutta se on meidän onnemme, sillä punaisessa kuunsillassa

tuhka kimaltaa ja ruusut kelluvat
onko se surullista vai kaunista, mennyttä vai tulevaa, vain se merkitsee
omistatko kuvan, komistatko sen rakkaudella?

Ei vain vauraita varten, ei vankila, ei kosminen yksinäisyys, ei jumalan luomus.
Vapaus on abstraktio joka estää meitä elämästä.