kuka tahansa

ei, hän ei ole surullisen hahmon ritari, ilo pintaan
vaikk’ syän märkänis, hänellä on katkenneita raajoja
joita kukaan ei näe, niiden loputon haamusärky, hän on luolamies
joka maalaa kallioon portin toiseen maailmaan, ajoittain
hän on talviuntaan nukkuva karhu tai rana sylvatica,
amerikkalainen metsäsammakko jäätyneenä kunnes herää hiihtämään
näitä resuisia katuja jälleen, hän on eräänlainen liikkuva ukkosenjohdatin
joka kerää ympäriltään kaiken, viuhuvat nuolet, ärjyvät äkeet
laulujen kaiut ja ajoittain hän on sieni
jonka rihmasto kasvaa sisäänpäin, hiiva joka lisääntyessään kutistuu
hän hengittää maailman itseensä, suodattaa myrkyt sisäänsä, mutta ei
hän ei ole myrkyllinen vaan väsynyt, hän kulkee vääjäämättä tietä
joka hänet valitsi, tietä joka kiemurtelee askel askeleelta
näkymättömiin ja hän tietää että olet tässä maassa
yhtä kuin saavutustesi summa, hän tietää että on enemmän
kuin jaksojensa minkäänlainen summa…

ei, hän ei ole elävä kuollut, hänen elämänsä vain lepää juuri nyt
hän on elänyt niin että soluista henki salpaantui
hän pidättää henkeään samean tulvaveden alla
hän kuljettaa elämäänsä taskussaan päivästä toiseen
hän ruokkii sitä aina vikinän kuuluessa
hän on itse asiassa kulinaristinen jyrsijä itsekin
hän haistelee isoa juustopalloa hämärässä huoneessa
hän nauttii vapaudestaan ja kipittää edestakaisin
joten mitä kuule vikiset enää?