van the man

Me ihmiset puhumme tuhansia eri kieliä ja murteita, mutta on yksi kieli yli muiden jolla mahdollisuus kommunikoida ja ylittää kieli- ja kulttuurierot. Musiikki on se väline jolla voi päästä syvälle sieluun, musiikkia riittää niin iloon, suruun, vihaan, kaipaukseen jne. Musiikilla on monenlaisia funktioita: esim. trashmetal voi tarjota väylän kanavoida omia aggressioita, loputon teknobiitti saattaa liikunnalliseen nirvanaan, klassinen konsertti tyydyttää avaruudellista sävelkorvaa, tangot ja humpat luovat parketille nostalgiaa ja vitaalista ilmapiiriä parisuhteen etsintään.

Ehkä tärkein anti on sittenkin musiikin kyky toimia tunteiden tulkkina. Sanat voivat olla tärkeitä, mutta itse sävelten kulku ja soitinten sointi on sittenkin se munaskuihin asti pureva tekijä, jolloin sanojen ymmärtäminen ei aina ole tarpeen. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että hyvässä musiikissa on sekä sielua että munaa eikä se katso tyylilajia. Itse asiassa monet mielenkiintoiset jutut syntyvät yhdistelemällä rohkeasti eri elementtejä ja soittimia.

Ja tästä päästäänkin Morrisoniin. Muusikko, jonka yli 40-vuotiseen repertuaariin kuuluvat niin rock, blues, jazz, soul, country ja folk, sekä erillisinä ilmiöinä että toisiinsa sotkettuina. Eipä siinä mitään, moni osaa eri tyylilajit, mutta Morrison kyvyt lauluntekijänä ja tulkitsijana ovat omaa luokkaansa. Vanhemmiten ääni on muuttunut pehmeän karheaksi. On vaikea sanoa mikä olisi hänen paras biisinsä tai levynsä, mutta kokonaisuutena Poetic Champions Compose (1987) eräs hänen hienoimmistaan.

Löysin Vanin melko myöhään, kymmenisen vuotta sitten, mutta hyvä niin. Nuorempana en ehkä olisi samalla tavoin osannut arvostaa sitä moni-ilmeisyyttä ja unohtumattomien tunnelmien luomista, mikä huokuu miltei koko hänen tuotannostaan. Kuten tästäkin biisistä.