Eläessään hän kulki
kuin tuuleen, kuolemassa katosi maailman tuuliin.
Tai ehkä hän oli vain tuulta nopeampi?
Tuulesta temmattu? Minä ajattelen häntä
ja kuvittelen saavani tuulta siipieni alle.
Sellaista se on, tuulta ja tyventä – mutta minä tyynen
makasin ja tuuleen sousin, se oli yhtä huopaamista.
Mistä tuuli puhaltaa, haistatko tuulet? Pane sinäkin
tuulemaan ettei tuule housuihin, ei ole aikaa
pelkkään tuulen pieksentään, tuiskuun
ja tuuleen totut sinäkin. Kylvä tuuleen
ja näet miten akanat tuuleen hajoaa, tuli tuulesta
ajattelee ettei pidä olla kaikkien tuulten heiteltävänä
vaikka tuli jos mikä tuulta rakastaa. Ja rakkaus
on yhtä hiileen puhaltamista, anna tuulen puhua.
Anna tuulen puhua nyt kun se vaikenee.
wanderlust
1 tunti sitten
1 kommentti :
runojuonia kirjoitti...
anna tuulen puhua, nyt kun se vaikenee.
upea kohta
arleena kirjoitti...
Pohdiskeleva runosi on hieno, tuulen inspiroima.
Lähetä kommentti