saksittua (pimeys)

Pimeys saa taideteoksessa kuitenkin toisenlaisen luonteen. Mieltäisin sen itsessään neutraaliksi ilmiöksi, joka ei sinänsä ole hyvää tai pahaa, mutta jonka voima on sen läpitunkemattomassa määrittelemättömyydessä. Se on ilmentymä, joka ei ”kommunikoi” itseään mitenkään, koska siihen ei saa mitään otetta, koska se ei ole nähtävissä, ei sanottavissa, käsitettävissä. Läpäisemättömyydellään pimeys vastustaa kaikin tavoin myös manipuloivaa katsetta ja sen varaan rakentuvaa subjekti-objekti-suhdetta.
        Pimeys osoittaa tässä sukulaisuutta  nykyisessä filosofisessa keskustelussa ajankohtaiselle toiseuden käsitteelle. Yritykset tulkita pimeyttä, luoda sille merkityksiä, tähtäävät pimeyden haltuunottoon. Ne ovat pyrkimyksiä ”ottaa se omaksi” tiedollisella tasolla. Pimeyden toiseus ja erillisyys pyritään siis merkityksen haltuunotolla käsittämään ja sulattamaan osaksi tuttua merkitysmaailmaa. Mutta pimeys ei olisi pimeyttä, ellei se säilyttäisi toiseuttaan, jäisi ymmärrykselle vieraaksi vastustamalla omalla olemuksellaan kaikkea itsensä ”näytteille asettamista”. Se ilmeneekin käänteisesti, poissaolossaan. Yritykset kielellistää pimeyttä muuttuvat vain itseään toistavaksi hokemaksi.
        Puhujan (Haavikko) kehotukset siteerata pimeyttä ja viitata siihen antavat ymmärtää, että pimeyden kielellistäminen tai kuvaaminen sanojen avulla osuvat tyhjään. Pimeyttä voi ainoastaan yrittää luonnehtia merkitysalueeksi, joka ei ilmenny kielessä. Ilmiö on tuttu muualtakin: yritettäessä kuvata kielen avulla esimerkiksi esteettisiä ja mystisiä kokemuksia, ne auttamatta vääristyvät – ja latistuvat.
        Pimeyden sijaa teoksessa voisi luonnehtia taideteoksen ei-tiedolliseksi ulottuvuudeksi, joka hämärtää manipuloivan näkemisen siten, että ”tarkkuus likimääräistyy”. Tämä palauttaa problematiikan takaisin taideteoksen kykyyn tavoittaa todellisuus, ”sattua kohdalle”. Taiteen representaatio on olemukseltaan likimääräisyyttä, joka ei vangitse pakolla heinänkorsia, ei yksinkertaista todellisuuden määrittelemättömiä vivahteita kaavakuvaksi tai pakota maailmankuvaansa yhdenmukaisiin perspektiivirakenteisiin. Pimeys pitää huolen siitä, että teos ei ”pienennä todellisuutta” tai vääristele kuvaamiaan ilmiöitä. Mutta sama pätee myös kääntäen: taideteokseen sisällytetty pimeys antaa sille määrittelemättömän ulottuvuuden, paljon avointa ja irtiolevaa jota ei voi käyttää (väärin) ja joka säilyttää taideteoksen integriteetin; estää taiteen kaikenlaisen manipuloinnin ja hyväksikäytön.

Leena Kaunonen
Heinänkorren tarkkuudella - Taiteesta ja näkemisestä Paavo Haavikon Pimeydessä
teoksesta Muodotonta menoa - kirjoituksia nykykirjallisuudesta (1997)