paatti pois telakalta

Tarkoitukseni ei koskaan ollut lopettaa bloggaamista, siinä vain kävi niin. Tai ei käynyt, huomasin äkkiä muutaman viikon vierähtäneen edellisestä postauksesta, sitten muutaman kuukauden ja lopulta kolmisen vuotta. Ensimmäisen vuoden osalta kyse oli varmaan jonkinlaisesta henkisestä laiskuudesta, mutta sen jälkeen käytettävissä oleva aika on tasaisesti vähentynyt. Ja kirjoittaminen toki vaatii oman tilansa.

Ehkä vaikutusta on silläkin, että en ole saanut luovaa tekstiä aikaiseksi. Olen toki kirjoittanut, mutta asiatekstiä enimmäkseen. Ja vaikka uutta materiaalia ei liiemmin ole, paljon on vielä runoja julkaisematta, jopa muutama proosaviipalekin. Syvemmät pohdiskelut yksittäisistä runoteoksista voinen unohtaa pitkäksi aikaa: pelkkä ajatuskin yhden kirjan lukemisesta parin-kolmen kuukauden ajan analyyttisesti ja tunnelmien siirtäminen johdonmukaiseksi tekstiksi on jo ajan puutteen vuoksi täysin mahdotonta. Surullista, koska pidin haasteesta ja samalla varmaankin tarttui jotain omaan kirjoittamiseen ja kirjallisuuskäsitykseenkin. Alun perin suunnitelmana oli käydä pikkuhiljaa kaikki menneet vuosikymmenet läpi viidestä seitsemän kirjan otoksella kukin.

En ole täysin hylännyt ajatusta siitä, että saisin vielä kirjoittamisesta kiinni. Hassua tilanteessa on se, että minulla ei edes ole kirjoittamisen kriisiä. Tunnistan sellaisen kyllä. Mutta onko kyse luopumisesta tai luovuttamisesta? En tiedä, mutta muistan hyvin ne ajat, jolloin en olisi voinut kuvitella elämääni ilman kirjoittamista. Mutta eipä kirjoittaminen ole ainut asia, jossa näin olisi käynyt.

En ole tilanteesta surullinen, pikemminkin hieman hämmästynyt, mikäli kyseisellä adjektiivilla voi kuvata kolmen vuoden kulumista. Aika on kulunut nopeasti ja mikä parasta, koen tekeväni jotain sekä hyödyllistä että mielekästä. En tiedä miten pitkään tilanne jatkuu, sillä jo vuoden päästä saatan jo olla täysin vapaa kirjoittamaan. Pelottava ajatus, varsinkin jos mitään kiinnostavaa tekstiä ei synny tai jos ei synny tekstiä ollenkaan.

Nöyrryn ajatuksen edessä ja ajattelen, että on tartuttava rohkeammin vähäisiinkin hetkiin ja annettava tilaa spontaaniudelle. Julkaisemani runot ovat olleet hiottuja ja muutkin postaukset mietittyjä. Ainakin jälkimmäinen asia saattaa muuttua, sillä tämäkin teksti syntyy nyt yhdellä kertaa sen enempiä miettimättä.

Vähäiset lukijani ovat epäilemättä kadonneet, mutta se on tässä toissijaista. Paluu kirjoittamisen juurille tarkoittaa sitä, että kirjoittaa itselleen ja sitä kautta löytää tekstille sellaista merkityksellisyyttä, että sillä on arvoa ja kiinnostavuutta toistenkin silmissä. On hyvinkin mahdollista, ettei kansien väliin enää mitään päädy, mutta viime kädessä silläkään ei ole merkitystä. Kirjailijuus ei ole minulle mikään itseisarvo ja taloudellisessa mielessä ei sitäkään vähää. Mutta nämä edelliset lauseet kuuluvat jo toiseen aiheeseen ja siitä enemmän tuonnempana.