Sateesta on vaikea puhua.
Kadotan usein sateenvarjoni, metroon tai kirjastoon.
Tahtoisin hengittää raikkaammin, kirkkaammin,
käydä tuulta päin ja kastua.
Näen ihmisten kävelevän Skotlannin nummilla,
tuuli tuivertaa heidän hiuksiaan, viimaiset kasvot,
villapaidat, he tuntuvat kuuluvan maisemaan.
Kuka osasi piirtää juuri heille sopivat kukkulat
ja kaukaa puhaltavan merituulen?
Miten mieleen juolahtaa, luulin jo unohtaneeni,
luulen että ihmisiä heitellään sattumanvaraisesti
kuin syksyn lehtiä tuulessa.
Luulen olevani kirkkaampi,
ja olinhan minä, sateessa.
Karusellikyytiä III 2002
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti