street poetry

miten helvetissä nämä adjektiivit

HÄIRIÖITÄ YKSILÖN AINUTKERTAISUUDEN KEHITYKSESSÄ:


I

miten helvetissä nämä adjektiivit näytellään, hän huusi dramaturgille                    kun näytös on ohi, (miehet rullaavat kesäisen maiseman pois)                    helsinki paljastuu kansilehtien perusteella, pelkkiä muotoja ja värejä                    helsinkiläinen ahmii uutisia, harrastaa vihreää politiikkaa ja nauttii kaupungin hulvattomasta menosta                    jossa työpaikkoja viedään halpatyömaahan työläisiä riistäen ja luontoa turmellen                    luonnon ajatellaan tarkoittavan ympäristöä jota ihminen ei ole juuri muokannut
                    sen muokkaaminen vie minut rytmin ja kosketuksen kautta syvemmälle itseeni                    kollektiivisen muistin lähteille                    jossa veden tehtävä on varastoida tietoa ympäristöstään

s 19

lutkanpaljastin

hopea-apea

fragmenttifrigidi

hypnoteekki

parjauskone

vasenottokyky

lahtarin lounas

lyö lyötyä

lyö lyötyä polvilleen miekalla ritariksi lyö kämmenellä korville leiville rahoiksi lyö rahasta lyömällä lyö yhdellä iskulla kärpästä härkästä ällikällä lyö sälliä salli mälliä lyö pamppua pampulla nuijalla pökköä pesään nyt lyö tyhjää pesässä pesi keväällä eväät syö lyö kukaan kukasta kukkaan maljakko lyö rikki tikki tikitä kello lyö ennätys vedätys ennätä lyömään ensin lyö esim leima otsaan leimaa lyöjä itsesi lyö läpi lyttyyn hynttyyt lyö yhteen yksin käsin kädet käsille lyö hanskat tiskiin kortit pöytään lyö vetoa lyöntiin takaisin lyö nappula laudalta lyö sotilas lähetti ratsua turpaan lyö turbo päälle anna palaa päähän mailalla lyö rystyllä palloa kierteellä lyö kirveellä hamaralla vasaralla naulaa lyö kantaan kanna lyöjää lyö tahdissa sydän hetken

lasimaalaus

Sanotaan, ettei hyvä kirjallisuus vanhene. Proosaan tämä varmasti pätee, mutta miten suhtautua runouteen, joka on kirjoitettu täysin nykyisestä poikkeavalla kielikäsityksellä ja ajassa, joka eroaa omastamme radikaalisti. Tiedän että Aila Meriluodon Lasimaalaus (1946) on yksi myydyimpiä runokokoelmiamme kautta aikain. Tiedän runotytön leiman, Koskenniemen varauksettoman ihailun ja synkän Viita-polun. Luulen tietäväni, että Lasimaalaus osui kovia kokeneen kansakunnan syvimpiin tuntoihin ja kipupisteisiin, aikaan joka keskittyi jälleenrakentamiseen, hiljaiseen suru- ja sovitustyöhön, vääryyksistä katkeroitumiseen ja alistumiseen uudenlaiseen maailmanjärjestykseen. Jos Meriluoto ei olisi kirjoittanut Lasimaalausta, sen olisi epäilemättä tehnyt joku muu.

Kirjaa selatessa huomioni kiinnittyy runoja kunnioittavaan väljään taittoon, jollaista ei nykykirjoissa tapaa. Runojalkoihin perehtymättömänä arvelen mittoja käytetyn useampia ja hetkittäin myös osittain mitallista. Rytmi tuntuu joka tapauksessa vaihtelevalta ja yllätys yllätys - luonnolliselta. Rilkemäistä tiiviyttä (ja pysähtyneisyyttä) löytyy runoista Hunnuton ja Iltamieliala, mutta minulle ne ilmentävät lähinnä ns. vanhentunutta kauneuden estetiikkaa (sanon tämän silläkin uhalla, että samaa argumenttia käytetään myös modernismista nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa). Ylevä vilahtelee sivuilla tuon tuostakin, mutta selailevaa lukukokemusta ne eivät häiritse. Ylevä mahdollistaa myös ilmaisun senaikaisen moraalin ulottumattomiin.

missä on laulu joka ei lopu?

(Louis Aragonille)

Ei ole turvallista kävellä metsässä
kun sataa tennispallon kokoisia rakeita.
Tämän me tiedämme.
Mutta etkö silti janoa
metsän viulua, tuulen huilua, sateen laulua?

Ei ole turvallista poiketa polulta
sillä karhu voi tulla vastaan.
Mitä karhu sinulle voi.
Olet vatukkapassissa ja latelet luvut,
täristen ladot kalevalaisia säkeitä.