midsommarnatt i tenala

(Juhannusyö Tenholassa)

Kesät putoavat kuin lumi
saman ikkunan takana, valkoinen hämärä
syvenee kohti omaa valoaan
Istun keittiönpöydän ääressä ja ajattelen
köyhyyttä, vankeutta…
Hitaalla kuolemalla on monet hymyilevät kasvot,
sekoitamme ne päivittäin.
Elämä kuin talous, elämä kuin kuri ja kouristus
Kultakuumetta, kaihia, kivisydän…
Meitä on jymäytetty. Öisin nukkuu se joka pystyy,
ja katso miten nukkuva nukkuu, lepattavin sormenpäin
hän uneksii elävänsä…
Mutta ikkunan takana juhannusyön liikkumaton valkeus,
vanhat kuuset pujottavat juurensa syvälle maahan
kohti uumenien salaisia suonia
Ja juuret nukkuvat siellä, tiiviisti maan lämpöön kietoutuneina
ja juovat maapallon syvistä vesistä

Ja me?

                              Nukumme unetonta yötämme.
                              Valvomme nukkuvaa päiväämme.
                              Kuolemme välinpitämättömyyteen.
                              Kuolemme tuottavuuteen.
                              Elämme vieraina
                              vieraiden keskuudessa.

Mutta eläimet ovat jossain ryömineet yhteen nukkumaan,
ja tämä öinen maisema ei ole vielä myytävänä.
Usva nousee kevyesti kuin savu lahden pinnan ylle
Kirjoitan: ”Jokaisella ihmisellä on historialliset ehtonsa/rajoituksensa”
ja mitä pidemmän päälle tarkoittaa
”yhteiset elinehdot” meidänlaisessa yhteiskunnassamme?
Kello lyö kolme, on miltei valoisaa.
Kuljen avojaloin ulkona tuoksuvassa vehreydessä
syreenien raskaasti kukkivan pilven ohi, kuin kiihkeä
heikkomielinen kaipaus ja suru
Toisella puolen lahtea alkaa kaksi ääntä riidellä, ovi
paukahtaa jälleen ja joku itkee lohduttomasti veden yllä.
vaikenee. Mitä meille oikein tapahtui?
Milloin annoimme sen tapahtua?

                              Me nukumme.
                              Heräämme, nukumme.
                              Ostamme ja heitämme pois.
                              Kuolemme avuttomuuteen.
                              Kuolemme unohdukseen.
                              Kuolemme vieraina
                              vieraiden keskellä.

Ja muistan jotain eräältä matkalta:
autio katu paahtavalla kadulla
jeeppi tulee syöksyen jarruttaa äkkiä
kaksi univormuista juoksee pojan eteen
jalkakäytävällä, nopeassa äänettömyydessä
hän vajoaa kasaan ja saappaat potkivat
nykivää nyyttiä, potkivat ja potkivat
sitä mikä ei liiku enää ja nyt näyttää
hyvin epäselvältä he jatkavat potkimista
he eivät lopeta koskaan ja nyt

kuva särkyy jollain tapaa

En ole koskaan nähnyt sellaista kaupunkia.
Sen on täytynyt olla elokuva.
Sen on täytynyt olla elokuva.

Herään kylmissäni. Aurinko nousee
ja ruoho tuoksuu rehevän kosteana, korret
ovat painaneet kuvionsa käsien ja jalkojen ihoon
Tiedän missä olen.
Arkuus ja suru puhkeavat kiivaina katseessa, irti-
pääsevä itku on myös yhteenkuuluvuutta
Ja ajattelen sinua joka elät hehkuvassa kylmyydessä,
kuinka pitkään ylösnousemus sallii itseään jaettavan?
Lännestä käy hidas tuulenviri,
usva alkaa kohota kuin laskeutunut pilvi, selkenee
Ja minä ajattelen sinua: armas rakastettu kuva josta mieli pitää kiinni,
joskus kaikki mykät merkit ja viiltävä hiljaisuus,
sinulla on sydämen viisautta ja säikkyvät kädet,
sinä nukut nyt jossain talossa maailmassa.


Egentligen är vi mycket lyckliga (1976)
Tua Forsström