Yksi niistä bändeistä joihin aina toisinaan palaan on tamperelainen Kaseva. Bändi teki itsestään nostalgisella tavalla unohtumattoman kahdella 70-luvun levyllään, mutta olisi ehdottomasti ansainnut laajemman huomion ja pidemmän uran kuin yhden levyn paluun 1982. Suurempaan maineeseen olisi kenties avittanut englanninkielinen lyriikka, joka vaihtui levy-yhtiön painostuksesta jo ennen ensimmäistä levyä. Jälkikäteen on mahdotonta kuvitella teksteille muuta kuin suomen kieltä.
Kaseva muistetaan ehkä parhaiten muutamista hiteistä, jotka eivät anna repertuaarista oikeaa kuvaa. Stemmalaulun säestämät duuri-iskelmät tuovat mieleen Beach Boysin ja kitaran rytmittämät haikeat balladit Eaglesin, mutta sävelmistä löytyy myös progemaista ulottuvuutta ja tyylikkäät, melodiset sovitukset klassisten soittimien (sitari, oboe, käyrätorvi, jouset) kera haastavat itsensä Beatlesin viimeiset levyt. Kasevassa oli 70-luvun alulle ominaista herkkyyttä eikä ole ihme että tuottajina toimivat sellaiset herrat kuin Otto Donner ja Måns Groundstroem.
Biisi Tyhjää taidettiin joskus takavuosina äänestää Suomen synkimmäksi biisiksi. Mielestäni se on ennen kaikkea kaunis. Kyseessä on samanlainen hirvittävä väärinkäsitys kuin sokeus bluesin sisimmälle ilon luonteelle. Suomalaisuudessa on ehdottomasti jotain slaavilaista haikeutta. Tai ehkä se on katoavaa kansanperinnettä, jossa väistyvät sukupolvet jyrätään globalisaation alle.
1 kommentti :
Liisu kirjoitti...
Kuuntelin, kaunista oli!
Lähetä kommentti