vieraana martin enckell

Voiko kirjallisuus tappaa? Runoilija, kääntäjä ja kuvataiteilija Martin Enckell melkein maksoi sanoista hengellään maatessaan malarian kourissa Kalkuttassa 1992. Hänen runoutensa on ajatonta, myrskyisää ja vahvojen tunteiden värittämää, se tutkii mystiikkaa ja suuria kysymyksiä. Nykyään hän asuu asuinkumppaninsa Annan kanssa Helsingin Töölössä ja työskentelee kirjallisten töidensä ohessa vammaisten lasten koulunkäyntiavustajana.

Olet tunnetusta kulttuurisuvusta. Kertoisitko hieman tarkemmin tästä ja millä tavoin taustasi on vaikuttanut kirjailijaksi kehittymiseesi? Millaisia ovat kirjalliset esikuvasi?
Isoisäni Olof, joka oli kirjailija ja myöhemmin myös kirjallisuuden professori, on ehkä vaikuttanut eniten siihen että "valitsin" kirjailijan tien. Hän yksinkertaisesti teki minulle eläväksi niin maailmankirjallisuuden klassikot, suomenruotsalaiset modernistit kuin Ruotsin 40-lukulaiset (fyrtiotalisterna) ja paljon muuta ruotsalaisesta kirjallisuudesta. Isoäitini Mona (Leo), joka oli sekä kuvataiteilija että kirjailija ja jolla oli lisäksi nukketeatteri, avasi minulle puolestaan satujen ja myyttien maailman. Isäni oli toimittaja ja julkaisi nuoruudessaan runokokoelman (Natt för fega). Äitini oli kotitalousopettaja ja kotoisin Varkaudesta. Äitini puolelta isoisäni oli seppä ja isoäiti ompelijatar. Heidän kotoaan löysin kymmenvuotiaana mm. Martta Salmela-Järvisen muistelmat useissa osissa: erityisesti kuvaukset lapsuudesta ja materiaalisesti paljon köyhemmästä Suomesta oli suuri lukukokemus tuolloin. Kirjalliset esikuvat ovat vaihdelleet. Heihin kuuluivat jossain vaiheessa Pär Lagerqvist, Harry Martinson, Gunnar Ekelöf ja Erik Lindegren. Sittemmin on ollut monenlaisia poikkeamia: latinalaiseen Amerikkaan (mm. Octavio Paz), vanhempaan arabialaiseen runouteen, myös intialaiseen, kiinalaiseen ja osin japanilaiseen runouteen. Monet rockmusiikin persoonat ovat myös ajoittain jättäneet jälkensä, mm. Dylan, Cohen, Jim Morrison, Nico, Lou Reed jne. Fenixin aikoihin ruotsalaisista runoilijoista Guru Papersin ja Vesuviuksen ympärillä toimineet runoilijat Eric Fylkeson, Per-Erik Söder ja Bruno K. Oijer olivat tärkeitä. Vähän myöhemmin punk-aallon mukana kuvioihin tuli myös lauluntekijä ja laulaja Joakim Thåström, jonka energia ja aistillinen karheus kantaa ja henkii runoutta. Suomenkielisistä häntä voisi verrata Ismo Alankoon. Sielunkumppaneita runoilijoiden joukossa täällä Suomessa oli ehkä Arto Melleri ja edelleen J. K. Ihalainen.

Runoryhmä ja lehti Fågel Fenix perustettiin 1975. Siitä versoi myöhemmin runoperformansseihin keskittynyt nuorten vihaisten miesten ryhmä Kain sekä kirjallisuuslehti Otid. Jos kapinanne kohdistui jähmeään modernismiin ja kantaaottavaan estetiikkaan, niin mitä tarjositte tilalle? Keistä ja millaisesta liikehdinnästä oli kyse ja minkälaista kirjallista kumousta olitte tekemässä? Voitteko sanoa onnistuneenne?
Kapina oli suunnattu osittain porvarillista ummehtuneisuutta ja osittain yksiulotteista ja dogmaattista osallistuvaa vasemmistolaisuutta vastaan. Mottomme oli melko pitkään: Antaa kaikkien kukkien kukkia! Me liputimme lähinnä anarkismin puolesta. Ja osan lausunnoista, mm. Punakhmereistä, voi passittaa arkistoon ylilyöntinä. Moni Fågel Fenixissä mukana olleista profiloitui myöhemmin kirjailijoiksi ja kuvataiteilijoiksi sekä teatterin, elokuvan ja median aloille. Fågel Fenixistä kristallisoitunut Runoryhmä Kainin perustivat Thomas Wulff, Kjell Lindblad, Joakim Groth, Johan Donner ja minä. Useimmat runoesiintymisemme olivat erilaista showta ja performanssia. Ja sen joka luulee onnistuneensa on syytä olla varovainen.

Jos alkuaikojen runouttasi voisi luonnehtia romantiikan, beatin ja kapinallisuuden aineksista rakentuvaksi niin myöhemmissä kokoelmissasi olet kirjoittanut myyttien ja jumaluuksien runoutta. Miten ja miksi olet päätynyt tarkastelemaan maailmaa tällaisten suotimien läpi? Vai pitäisikö kysymys asettaa toisin päin: onko kyse ehkä länsimaiselle ja nykyajalle vieraiden maailmankäsitysten ja filosofioiden tutkimisesta?
Kiinnostuksestani myytteihin voin osittain kiittää isoäitiäni Monaa, mutta myös konkreettisia matkoja ja oleskelua toisissa kulttuureissa, joissa arki tulee ymmärrettäväksi pitkälti myyttien ja uskonnon kautta. En ole omistautunut säännöllisille opinnoille, vaan usein olen ihastunut ensin kulttuurin tai uskonnon ulkoisiin ilmentymiin, ts. esteettinen elämys on ollut väylä laajempaan kiinnostukseen.

Moni kirjailija on hakeutunut tyystin toisenlaiseen maailmankolkkaan omaa ilmaisua ja kirjoittamista etsiessään. Olet kiertänyt eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Intiassa. Mikä on saanut sinut lähtemään juuri näihin paikkoihin ja millaista vastinetta olet saanut elämänkokemuksena ja kirjoituksena?
Olen harvoin valinnut tietoisesti tavoitteitani tai matkojani. Ja silloin kun olen niin tehnyt olen usein päätynyt jonnekin muualle. Olin esim. matkalla Afrikkaan kun löysin itseni Aasiasta, jonne palasin aina uudestaan. Paikalliset ihmiset ovat tutustuttaneet minut monenlaiseen ja mitä enemmän tietää sitä enemmän haluaa oppia ja syventyä ja yksinkertaisesti kokea se kaiken. Olen muuntanut melko vähän näitä elämyksiäni suoraan kirjoitukseksi, mutta kokemukset heijastuvat epäsuorasti suuressa osassa tekstejäni. Buddhalaisuus on lähellä sydäntäni, vaikka en buddhalainen olekaan.

Viides teoksesi, persialaisesta suufilaisuudesta (vrt. gnostilaisuus) innoituksensa saanut runokokoelma Gud-All-En (1989) pääsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Millaisia tuntemuksia noina aikoina koit joutuessasi ensin tyytymään omakustanteeseen, josta kuitenkin muodostui läpimurtoteoksesi melkoisella media- ja kirjallisuushuomiolla? Millä tavoin ko. ehdokkuus vaikutti/on vaikuttanut uraasi?
Olin täysin tyytyväinen siihen että julkaisin omakustanteen. Suomenruotsalainen kustantamo Schildts oli sanonut ei käsikirjoitukselleni ja vaihtoehdot olivat vähissä. Päätin yksinkertaisesti luottaa siihen mitä olin kirjoittanut. Ehdokkuus – josta saan pitkälti kiittää Gösta Ågrenia – ei ole vaikuttanut kirjoittamiseeni mitenkään. Sen sijaan tuhannet muut asiat ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat. Itse ehdokkuus nosti esiin etabloitumattoman kustantamon KAINin – runoutta julkaisevan takataskufirman – mikä itsessään ehkä antoi toivoa toisille marginaalissa oleville ja keskustelu pyöri jonkin verran sen mpärillä.

Ollessasi Kalkuttassa kirjoittamassa runokokoelmaasi Kali (1993) sairastuit hengenvaarallisesti malariaan. Kuumehoureissasi rukoilit kaikkia mahdollisia jumalia ja lupasit, ettet enää antaisi sanojen vietellä itseäsi sokeasti. Mitä mahdoit tarkoittaa, kirjallisuuden kohottamista kaiken muun yläpuolelle? Millainen vaikutus noilla hetkillä ja lupauksellasi on ollut?
En minä niinkään kirjallisuutta kohottanut kaiken muun yläpuolelle vaan kyse oli yksinkertaisesti pelosta, jonkin pyhän loukkaamisen pelosta, että olin antautunut johonkin vaaralliseen tilaan tai henkiselle alueelle, jossa minun ei ehkä olisi pitänyt olla, että tiettyjen asioiden kanssa ei parane leikkiä tai suhtautua kevyesti tai mainita ohimennen tai muuntaa runoksi, ehkä se oli minun puoleltani eräänlaista taikauskoa. Tästä huolimatta se oli erittäin käsinkosketeltava kokemus. Mutta lupaustani en ole onnistunut pitämään.

Teoksessasi Kali köyhyyden ja kuoleman kaupunki Kalkutta tuntuu asettuvan Kali-jumalattaren vertauskuvaksi, jossa on yhtaikaa läsnä ihmiskunnan alkuhämärä ja dystooppinen tulevaisuus. Runot näyttäytyvät seksuaalisviritteisenä rukouksena ja manauksena sekä kohtalonomaisena voimattomuutena totaalisen kärsimyksen edessä. Teostasi voisi tulkita siten, että jumalallisista voimista tärkein on feminiininen ja ihmiset edustavat luomakunnan maskuliinista tuhon voimaa langetessaan Kalin pauloihin. Onko tulkintani pahasti pielessä? Millaiset mahdollisuudet rationalistisella ja pyhyydestä vieraantuneella länsimaisella ihmisellä on ymmärtää itämaista todellisuutta? Millaisia vaikutuksia luulet olevan sillä, että kiellämme hengellisyyden itsessämme ja ympäristössämme?
Tulkintasi osuu kyllä aika pitkälti oikeaan. Kali on yleensä pitkälti väärinymmärretty ja samaistettu jotenkin pahuuteen. Kali on yksi suurien äitijumaluuksien ilmentymistä ja samalla myös eräs manifestaatio Shiva-jumalan energiasta. Ilman tätä feminiinistä energiaa Shiva ei voisi toimia. Tämä pätee myös Visnuun ja muihin ns. maskuliinisiin jumaluuksiin, joilla kaikilla on feminiininen vastineensa. Joskus jumalhahmot ovat joko puoliksi miehiä ja naisia tai androgyynisesti manifestoituneita. Sekä maskuliininen että feminiininen aspekti ovat luomakunnassa välttämättömiä. Siinä mielessä olettamuksesi ihmiskunnasta maskuliinisena tuhon voimana ei pidä paikkaansa. Mutta ehkä kirjani välittää sellaisen kuvan. Hindulaisen syklisen maailmankatsomuksen mukaan elämme nyt Kaliyuga-kautta, jolloin kaikki vähitellen tuhoutuu uuden maailman syntymiseksi. Rationalistisella länsimaisella lähestymistavalla on kyllä vaikeaa päästä edes lähelle tällaisen maailmankuvan ydintä. Se että kiellämme hengellisyyden itsessämme ja ympäristössämme köyhdyttää meitä suuresti ja johtaa ylvästelyyn ja usein sokeisiin, pidemmän päälle tuhoisiin ratkaisuihin. En kuitenkaan tiedä josko näin on tarkoitus antaaksemme tilaa jollekin muulle elämänmuodolle.

Rabbe Enckell kirjoitti esseessään Och sanning? (1966), että suomenruotsalainen runoilija elää nelinkertaisessa yksinäisyydessä: kirjailijan(työn) normaali yksinäisyys, ulkopuolisuus riikinruotsalaiseen kulttuuriin ja suomalaiseen kirjallisuuteen nähden sekä suomenruotsalaisten penseyden ja alemmuudentunnon tuoma tuomio. Ralf Andtbacka näkee artikkelissaan antologiassa Etupainoinen pystötähti (1999), että liian älyllinen tai kokeellinen kirjallisuus sivuutetaan siksi, että on olemassa lausumaton tarve kirjallisuuden avulla lujittaa suomenruotsalaisten identiteettiä ja luoda suojamuuri uhkaavia voimia vastaan. Andtbackan mukaan Huvudstadsbladet kritiikkeineen edusti 1990-luvulla hyvin vanhoillista kirjallisuuskäsitystä. Peter Mickwitz vaikuttaa oman käännösvalikoimansa Lasinen avaruusalus (2005) esipuheessa edellisiä positiivisemmalta. Ahtaan tilan sijasta hän löytää outoudesta ja kirjallisuuksien leikkauspisteestä mahdollisuuksia oman ilmaisunsa kehittämiseen ja iloitsee kulttuuri-ilmaston muutoksesta, jossa hänen itsensä lisäksi on 2000-luvulla suomennettu mm. Eva-Stina Byggmästarin, Catharina Gripenbergin ja Henrika Ringbomin runotuotantoa. Mitä mieltä olet tästä kaikesta? Ovatko näkemykset aikaansa sidottuja vai onko suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa olemassa jokin muuttumaton kiintopiste?
Allekirjoitan isoisäni veljen Rabben lausuman. Sitä vastoin Ralf Andtbackan kanssa en ole täysin samaa mieltä. En usko marginaalisen ns. vaikeamman kirjallisuuden sivuuttamiseen kustannus- ja apuraharintamalla, jotta nostettaisiin esiin tekijöitä varmistamaan suomenruotsalaista identiteettiä ja että perinteisempää kirjallisuutta suosittaisiin suojamuuria varten. Runoudella ja kokeellisella kirjallisuudella kauttaaltaan ja tietyissä tapauksissa älyllisesti haastavilla töillä on kyllä vaikeaa ympäristöstä riippumatta. On totta että kirjallisuuskritiikki HBL:ssa 1990-luvulla edusti jonkinlaista konservatiivisuutta. Kirjoitin myös itse nimeni vetoomukseen, jonka tuloksena lehden kulttuuripäällikkö Gustav Widén joutui eroamaan. Tämä kuuluu asioihin joita pian kaduin, tilanne ei parantunut, se muuttui vain toisenlaiseksi ja pian huomasin jopa kaipaavani Widéniä. Uskon Peter Mickwitzin mainitsemiin leikkaupisteisiin: mitä enemmän ristisiitoksia sen parempi. Ei suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa ole mitään muuttumatonta kiintopistettä. Kaikki pahassa tai vähemmän pahassa maailmassamme on muutoksenalaista. Tietyt lähestymistavat ovat toki pysyvämpiä tai niillä on pysyvämpi arvo. Eristäytyminen on pahasta.

Suomenruotsalainen kirjallisuus tuntuu olevan hieman skitsofreenisessa tilassa: Toisaalta se vaikuttaa pienenä ja elinvoimaisena vähemmistönä Suomen kulttuurielämässä, toisaalta se kiinnittyy suurempaan kirjallisuuden kehykseen eli Ruotsin ja pohjoismaiden kielialueeseen. Täytyykö suomenruotsalaisen kirjailijan tulla huomioiduksi pohjoismaisella tasolla voidakseen puhua jonkinlaisesta menestyksestä? Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että suomenruotsalaisen kirjailijan työskentelyn edellytykset ovat vahvat: Kaksi varakasta kulttuuria tukevaa säätiötä, jonka lisäksi apurahoja on jaossa myös suomenkielisistä säätiöistä, puhumattakaan monista kiintiöistä kirjallisuuspalkintoehdokkuuksissa.
Miten menestystä mitataan? Eikö tusina eläytymiskykyistä ja tarkkavaistoista lukijaa ole jo jotain valtavan suurta, se on enemmän kuin mitä useimmilla on läheisiä ystäviä, ihmisiä jotka todella kuuntelevat. Jopa kulttuurisäätiöt ovat monenlaisten trendien vallassa ja niiden hallintoelimet eivät ehkä useinkaan ole aidosti kiinnostuneita kulttuurista. Tunnen itseni jotenkin vieraaksi näiden järjestelmien suhteen. Kiitän ja otan vastaan jos jotain irtoaa ja vetäydyn sitten pois voidakseni omistautua kirjoittamiselle.

Suomenruotsalaisuudesta on olemassa stereotypia sisäänpäin kääntyneestä ankkalammesta. Onko tällä todellisuuspohjaa noin yleisesti ottaen ja toisaalta kulttuuri- ja kirjallisuuselämässä? Miksi tarvitaan Jörn Donnerin, Christer Kihlmanin ja Henrik Tikkasen kaltaisia provosoijia ja ravistelijoita?
Suomenruotsalaiseen ornitologiaan mahtuu kaikkea varpusista haukkaan ja sisäänpäinkääntyneisyys koostuu toki tuhansista erilaisista sisäänpäinkääntyneisyyksistä. Kaikki kulttuurit tarvitsevat provokaattoreita ja sellaisina eivät Donner, Kihlman ja Tikkanen ole ainutlaatuisia. Mutta he ovat ainutlaatuisia kukin omalla tavallaan. Donner paljouden mestarina joka on useimmiten pakonomaisesti viljellyt tiettyä asennetta, Kihlman todella sydänverellään kirjoittaneena ja Tikkanen kirjailijana joka loitonsi oman ahdistuksensa tyylikkäillä aforistisilla piiskansivalluksilla. Toinen juttu on sitten se, että nykyään täytyy viedä provokaatiot tai epäasiallisuudet äärimilleen tullakseen huomatuksi, mikä voi epäonnistua täysin. Eräs suomenruotsalainen pankkiiri provosoi. Ehkä hän tahtoo nähdä itsensä lyhtypylvääseen hirtettynä eduskuntatalon ulkopuolella. Hänen markkinakeskeisellä egoismillaan ja empatian puutteellaan on seurauksensa ja niistä joutuu moni kärsimään, eivät pelkästään syyttömät suomenruotsalaiset.

Miltä suomenkielinen kirjallisuus (ja erityisesti runous) vaikuttaa verrattuna suomenruotsalaiseen ja toisaalta ruotsalaiseen kirjallisuuteen? Kulkeeko suomenruotsalainen kirjallisuus suomalaisesta erillään ja ruotsalaiseen kiinnittyneenä vai miten sen asemoisit?
En tiedä. En ole seurannut tilannetta. Suomenruotsalainen kirjallisuus eroaa jonkin verran suomalaisesta eikä se liioin kulje ruotsalaisen kirjallisuuden talutushihnassa, mutta älä pyydä minua määrittelemään eroavaisuuksia lähemmin. Lahkolaisuutta on kaikkialla, suuntauksia tulee ja menee. Suomenruotsalainen modernismi runoudessa oli jonkinlainen airut leveysasteillamme, mutta nykyään suomenruotsalaiset kirjailijat eivät mitenkään edusta minkäänlaista etujoukkoa.

Olet kaksikielinen. Yhä useampaa suomenruotsalaista ja heistä myös kirjailijaa voinee pitää kaksikielisenä. Useimmat tuntuvat valitsevan kirjallisuuden kielekseen ruotsin, mutta esim. Leif Färding kirjoitti suomeksi. Miten ja miksi luulet valinnan tapahtuvan, jos henkilökohtaiset kielet ovat tasaveroisessa asemassa? Missä määrin uskot kirjailijan voivan vaihtaa uskottavasti toiseen kieleen? Ovatko esim. Joseph Brodsky ja Milan Kundera poikkeusyksilöitä tässä suhteessa?
Kaksikielisellä kielet ovat erittäin harvoin tasaveroiset keskenään. Koulukielestä tulee usein vahvempi kieli, jolla voi ilmaista erinäisiä vivahteita ja sen myötä siitä melko automaattisesti myös tulee käyttö- ja seurustelukieli. Ainakin aiemmin oli näin. Nykyään tilanne ei ole yhtä yksiselitteinen. Monille kielen vaihto onnistuu. On monia esimerkkejä kirjailijoista jotka ovat joko vaihtaneet kieltä tai kirjoittaneet kahdella kielellä. Joseph Conrad kuuluu näihin, samoin Samuel Beckett. Tämän päivän maailmassa näemme lukuisten pakolaisten ja siirtolaisten vaihtavan kieltä. Moni kirjoittava maahanmuuttaja valitsee uuden kotimaansa kielen kirjoituskielekseen. Moni suomenruotsalainen tai kaksikielinen on toki kirjoittanut suomeksi: Annika Idström, Tommy Tabermann, Caj Westerberg. Ja Cia Rinne on esimerkki rajoja ylittävästä runoilijasta, ei ainoastaan kielen suhteen. Monille uuden kotimaan kielestä tulee vahvempi kieli. Kazuo Ishiguro oli viiden vanha kun hänen vanhempansa muuttivat Iso-Britanniaan. En usko uskottavuuden menettämiseen kirjoitettaessa muulla kuin alkuperäisellä äidinkielellä. Sen sijaan lopputuloksesta tulee varmasti hieman erilaista.

Ruotsintamiisi runoilijoihin kuuluvat Rakel Liehu, Anni Sumari, J. K. Ihalainen, Kari Aronpuro sekä islantilaisia runoilijoita yhden antologian verran. Miten olet päätynyt juuri heidän runoihinsa? Millä tavoin näiden runoilijoiden tekstit ovat antautuneet kääntämiselle? Mitkä ovat olleet suurimmat haasteet?
Joko kirjailijat itse tai heidän kustantajansa ovat ottaneet yhteyttä ja pyytäneet minua kääntämään. Tai kuten Islannin tapauksessa, islantilainen runoilija oli ottanut asiakseen käännöksen johon tarvittiin apua ja sitten projekti poiki lisää käännöksiä, lähinnä tekstejä Jóhann Hjálmarssonilta, jonka koen monella tapaa sukulaissielukseni. Ainoa poikkeus käännöksissäni on Jysky eli J. K. Ihalainen, siinä oli kyse jonkinlaisesta samaistumisesta, hengenheimolaisuudesta ja keskinäisestä arvostuksesta. Mitä läheisemmältä runoilija temperamentiltaan ja maailmankatsomukseltaan tuntuu sitä helpommin tai nautinnollisemmin käännöstyö usein sujuu. Suomen kielen vivahteikkuus sointuvine päätteineen tuottaa usein ongelmia. Jos runot edes vähän nojaavat sointuvuuteen, silloin on vain yritettävä löytää runosta jokin mikä sen sisintä eniten avaa. Olen kyllä tehnyt jonkin verran "yksi-yhteen" -käännöksiä, katuen. Joskus runoilijat luulevat että runoja raiskataan, jos jokainen sana tai rivinpäätös ei ole kuten alkuperäisessä. Itse pidän ns. bilingual-julkaisuista, joissa originaali ja tulkinta ovat vieri vieressä.

Vuonna 1985 – kahden runokokoelman ja yhden proosateoksen jälkeen – luonnehdit kirjoittamistasi  (Talvi on hiljaisuutta ja vastarintaa) seuraavasti: ”Kirjoittaminen on minulle yksi muoto dokumentoivaa manaamista, puhdistava akti jossa yritän tehdä maailman kosketeltavaksi ja käsitettäväksi. Toivon voivani tislata esiin osan kaikesta kauniista mitä kaikesta huolimatta on olemassa.” Vieläkö silloinen lausuntosi pätee vai miten kuvaisit kirjoittamisesi syitä ja tapoja tänään?
Se pätee yhä. On kaikkea muuta kuin helppoa nostaa valoa ja kauneutta näkyville. Se tapahtuu sinnikkään ”kaikesta huolimatta” -suhtautumisen kautta.

Olet julkaissut viime vuosina harvakseltaan ja lähinnä runoutta. Miksi näin ja oletko harkinnut paluuta proosan pariin? Mitä teoksiasi pidät onnistuneimpina ja miksi?
Toisinaan prioriteetit ovat kaukana runoudesta. Proosa ei ole houkutellut aikoihin, kyse on tempperamentista ja kärsivällisyydestä, runous tuntuu enemmän omalta elementiltä. Kali on ehkä se kirja joka pysyy temaattisesti parhaiten puitteissaan.

Sinulla on 35-vuotinen kirjailijan ura. Uskotko tehneesi oikeita valintoja elämässäsi? Vai onko jotain mitä kadut kirjailijuudessasi?
Miten voisi tietää mikä on oikein? Saati kuinka vaihtoehtoiset skenaariot olisivat toteutuneet. En tiedä mitä pitäisi katua. Tehty mikä tehty.

Seuraavaa voisi varmaan kysyä jokaiselta kirjailijanuraa tehneeltä: miten olet onnistunut tasapainoilemaan apurahojen ja muun työelämän välillä ja toisaalta taiteen ja perheen välillä? Millaisia muutoksia olet havainnut kirjailijan selviytymistaistelussa viidellä eri vuosikymmenellä?
Apurahajärjestelmästä putoaa helposti jos ei julkaise säännöllisesti ja jokseenkin lyhyin aikavälein. Luulen että on välttämätöntä vuorotella kirjoittamista muiden toimien kanssa, koska aina ole niin helppoa elättää itseään niillä tilapäistöillä joita sattuu saamaan ja monessa pitkäkestoisessa kokoaikatyössä väsymys ja ajan puute pudottavat kirjoittamisen aivan liian pitkiksi jaksoiksi mappi ööhön.

Vietät perheinesi paljon aikaa siirtolapuutarhassa sekä mökissä vaatimattomissa oloissa Ahvenanmaalla. Millainen vaikutus siirtymisellä alkeelliseen arkeen on psyykelle? Onko kysymys kiireettömyydestä ja yhdessäolosta vaiko vaihtoehdosta nykyajan hektiselle elämysteollisuudelle ja tuottavuusajattelulle?
Olen pitkälti urbaani ihminen ja satun vain olemaan onnekas tai tilapäisesti etuoikeutettu – tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa – toteuttamaan näitä siirtymiä, joista on tullut miltei korvaamattomia mielenrauhalle ja luomiselle. Pitäisi osata meditoida tai löytää rauha ja luovuus myös keskellä miljoonakaupungin ruuhkaista risteystä.

Miten luulet ammattisi ja perhetaustan vaikuttavan lapsiisi? Voitko jo erottaa heidän taiteellisia taipumuksiaan vai toivotko että he osaavat valita jonkin vähemmän koukuttavan ammatin?
Kyllä, voin selvästi nähdä heidän taipumuksensa ja minun puolestani he voivat kernaasti hakeutua kirjailijaksi tai taiteilijaksi.

Millainen seuraavasta kirjastasi tulee?
Työstän runokokoelmaa. Se käsittelee paljolti kuolemaa, aivan kuten aiemminkin.

Olet myös kuvataiteilija. Millaista taidetta teet ja miten se on otettu vastaan?
En ole maalannut aikoihin. Maalaamiseni on kausittaista ja kyse on eräänlaisesta vuoroviljelystä kirjoittamisen ja maalaamisen välillä. Olen maalannut enimmäkseen öljyväreillä, joskin muutamia akvarelleja on myös syntynyt. Työt ovat enimmäkseen esittäviä, tummia, ehkä painostavia, toteutettu vahvoin värein, tavallaan romanttisia. Yhteen aikaan maalasin ikoneja ja tein sittemmin omia muunnelmia tietyistä aiheista. Oli rauhoittavaa ja samalla opettavaista nojautua tiettyyn ikonografiaan, se muistuttaa jollain tapaa kääntämistä. Olen maalannut niin vähän – tai asettanut teoksiani niin vähän näytteille – ettei vastaanotosta oikeastaan voi puhua. Maalaaminen itsessään on antanut minulle suurta tyydytystä ja tuottanut yllätyksiä ehkä runouttakin enemmän.

Kolme runoa kesällä ilmestyvästä runokokoelmasta Skrift
Martin esiintyy kesäkuussa Annikin Runofestivaaleilla Tampereella
Sähköiset säkeet
NyTid
Svaren på svenska