Kuljen aavikolla, leikkii hiekassa kuiva tuuli, kurkun karhentaa ja aivot höyrystää. Kuljen aavikolla, näen epämääräisen liikkumattoman hahmon, mutten ole valinnut Saharan ja Nevadan välillä, avoin kysymys: akaasia vai kaktus. Ehkä se on toinen minuuteni jähmettyneenä minut nähdessään tai minä itse samassa paikassa toisessa ajassa, aavikolla kuljen, kysymys tekee minut janoiseksi ja kurkotan lonkeroa. Kari Koff on kaikkien janoisten sankari, nielen mielen matkaa nopeaa ja edullista. Paha vain ettei aina saa mitä tilaa ja tässä suhteessa unet palvelevat paremmin. Epäröin yhä vuorten ja hiekkadyynien välillä, pakenen totaaliseen autiomaahan, itse Kiusaajan valtakuntaan, pelkkää tasaista hiekkaa, kuumaisema ja armottomalla taivaalla kaksi aurinkoa. Kudokset huutavat vettä, sydän pumppaa lujempaa, näenkö kangastuksen vai olenko löytänyt tuntemattoman planeetan? Ainakaan ei kysytä että eiks sun planeettas jääry. Nyt tarkkana, sillä kuljen aavikolla ja tapahtuu paljon ja raskaita asioita: etenen, sillä muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän. Koska moni tärkeimmistä asioista perustuu luonnon omaan kiertoon – joka on siis eräänlainen ympyrä – niin tullessani samaan paikkaan uudestaan, olenko enää sama? Vai aloitanko kaiken alusta, ovatko ympäröivät asiat yhä samoja, aavikolla kuljen? Ehkä ympyrän sijasta kierrän spiraalia, jossa asiat vain näyttävät samoilta. Spiraali muistuttaa matoa, pitääkö reikiä varoa? Miten kevyt olenkaan, painovoima ei täällä päde. Olisi noloa liukua tulevasta menneeseen (ehkä mieli rakentaa kronologisen ajan vain saadakseen joitakin koordinaatteja suunnistamiseen, kuten aivot skannaavat muistista vahvistusta sauvasolujen tietoon) ja tehdä samat virheet uudestaan. Kuljen aavikolla, yksi on ja pysyy: meren muisto ja huojuvat palmut. Ja miksi siis vaellan eksyksissä, kun voisin ottaa avukseni kompassin. Kävelisin suoraan ja leuka pystyssä, siis kuitenkin painovoimaa ja sähkömagneettinen kenttä napoineen. Mitä kompassista enempää kuin että konkreettiseen kysymykseen se antaa kovin abstraktin vastauksen, ikään kuin puhuttaisiin Jumalasta. Tuolla se on, tuossa suunnassa sen hahmottaisin… jos tiedänkin missä Jumala on, niin riittääkö sijainti määrittämään mikä Jumala on? Etsimäämme maailmaa ei voi mitata tuntemamme maailman lainalaisuudella, aavikolla kuljen, tuntematon fysiikka etsii meitä vielä ja epäröi: olemmeko valmiit kuvan järkkymiseen? Sitä odottaessani kuljen ilman kompassia, sillä harhat ovat loistavaa kultaista tietä kiinnostavampia eikä minun tarvitse elää siinä luulossa, että elämä itse olisi hallittavissa.
TuliSavuNet 2007
1 kommentti :
Juhani Tikkanen kirjoitti...
Saharan ja Nevadan välillä on sellainen merenkulkijoiden kapeikko jossa laivojen täytyy ajaa varovasti.
Olin kerran siinä laivan mukana, toimme Ras Tannurah - nimisestä paikkaa raakaöljyä Suomeen. Yhdessä puhelussa varustamoon totesin että hätäkös täällä, lähimpään maahan on vain viisi kilometriä. (n. 2,5 merimailia) ? kuului Varustamosta. No suoraan pohjan alla.
Oli aika heppainen vitsi. Eikös ollutkin, mutta tuo Dakarin ja Recifen välinen kapeikko siinä on oikeasti vaarallinen; siellä voi mennä viikko että ei näe ketään.
Lähetä kommentti