sanaston parnasso ja tanssiva gummerus

Yksi kulttuurilehtiemme kummajainen on Parnasso. Sanavalinnalla tarkoitan lähinnä sitä, että julkaisu on aikakausilehdeksi lilliputti ja kulttuurilehdeksi jättiläinen. Jälkimmäiseen osastoon luettuna lehdellä on varsin kunnioitettava 7000:n kappaleen levikki, josta kiinnipitäminen vaatinee jonkinlaista tasapainoilua viihteellis-kaupallisuuden ja kirjallisuuden syvällisten merkitysten välillä. Tämän taidon edesmennut Jarmo Papinniemi kaiketi hallitsi, vaikka lehden satunnaisena lukijana en asiaa voikaan vahvistaa. Uuden päätoimittajan julkista hakua en ole missään huomannut, mutta pätevistä ja sopivista ehdokkaista ei liene pulaa. Vielä pari viikkoa sitten leikittelin ajatuksella että saattaisimme nähdä Parnasson historian ensimmäisen naispuolisen päätoimittajan, sillä edellytyksellä että Otavamedialla olisi rohkeutta panostaa, jopa levikin kustannuksella – voisiko sanoa – kirjallisuudellisuuteen. Vaikka edellisellä lauseella ei katetta olisikaan, sitä edeltävä lause voi toki toteutua. En kuitenkaan jaksa enää uskoa siihen, että tuo henkilö olisi Maaria Pääjärvi.

Miksikä en? No tietysti siksi että johtava kirjallisuuslehti tuskin haluaa vaikutusvaltaisten kirjailijoiden vihaa niskaansa: Pääjärvi on ärhäkkääseen tapaansa sohinut Luutiissa Sanasto-nimiseen muurahaispesään, jonka puolustus vaikuttaa keskustelun perusteella lukumääräisesti heikolta. Muiden sotilaiden puutteessa ainakin Kari Levola jatkaa tointaan uskollisesti ja sitkeästi. Työläisten ihmetteleviä puheenvuoroja löytyy muutama, ehkäpä siinä joukossa vasta herätään todellisuuteen – eli onko Sanaston kampanjalla heille mitään todellista merkitystä? Periaatteellista merkitystä kun ei voi nälkäänsä syödä, mutta ehkä sitten voi ainakin seistä selkä suorassa? Kuningattarelta ei sen sijaan liene minkäänlaista lausuntoa odotettavissa. Erilaisissa (hypoteettisissa) vastakkainasetteluissa esiintyy selkeä huoli vähäisten kulttuuriresurssien ja –määrärahojen kohdentumisesta tulevaisuudessa. Nykyhallituksen ja sen edeltäjien toimia tarkastellessa huoli onkin aiheellinen – poliittisesti kasvatetut rakenteelliset miljardivajeet ja hyvinvointiyhteiskunnan tietoinen romuttaminen tyrehdyttää yhteiset verovaramme (kulttuuriakin) tärkeämmiltä kohteilta. Itse tekijänoikeutta eli tässä tapauksessa oikeutta korvaukseen tehdystä työstä ei kai kukaan asianomaisista sinällään kiistä. Luutiin debatti rakentuukin kysymyksiin mielikuvien moraalista (Kirja elää-kampanja) kirjallisuuden laajemmassa perspektiivissä sekä toimeentulon etiikasta niin kirjailijoiden kesken kuin suhteessa muuhun yhteiskuntaan.

* * * * *

Tanssiva Karhu-palkinto myönnettiin eilen Maria Matinmikolle teoksesta Valkoinen. Onnitteluni. Merkittävää palkinnossa on se, että saajana on ensimmäistä kertaa esikoiskirjailija ja että ntamo ei kuulu siihen ns. vakiintuneiden suurten/keskisuurten kustantajien joukkoon, josta kaikki palkitut ja enin osa ehdokkaista on aikaisemmin arvottu. Tommi Parkon viimekeväisellä Kiitomadon pääkirjoituksella ja sen saamalla julkisuudella on kuin onkin ollut merkitystä, onpa tainnut suorastaan kirkastaa raatilaisten kykyä runouden vastaanottamiseen: tämänvuotinen ehdokasasettelu palkintoineen tunnustaa vihdoin sen pitkään jatkuneen kehityksen, että runous elää vähintään tasavertaisena - ellei peräti elinvoimaisempana - uudempien ja pienempien kustantamoiden intohimon ja ammattitaidon hoivissa. Jukka Mallinen on myös Kääntäjäkarhunsa ansainnut, mutta eurot kertovat jotain käännösrunouden arvostuksesta. Jos logiikka perustuu käännösten vähyyteen niin miksei sitten jaettaisi ko. palkintoa vaikka kahden vuoden välein ja samanarvoisena pääpalkintoon nähden.

* * * * *

Seuraavaksi runoihmiset jännittävät Gummeruksen Suurta runokilpailua. Osallistuinko? Kyllä. Sijoittuivatko tekstini? Eivät. Odotinko sijoittumista? Kyllä. Olenko pettynyt? Vähän ensin, mutta en enää. Alkukarsinnan sattumaan perustuvalle ja lopullisten valintojen kompromisseihin nojautuvalle valinnalle ei liene paljoa vaihtoehtoja. Yleisöäänestyksessä olevien runojen perusteella raati on kyllä löytänyt laadukkaita runoja (tätä ei kai kukaan epäillytkään), mutta mikäli vähäisestä otoksesta jotain voi päätellä niin ne vaikuttavat kovasti paljon homogeeniselta joukolta, mikä saa epäilemään nykyrunouden monimuotoisuutta tai ainakin sen tunnistamiskykyä. Vaan ehkäpä tulevaan antologiaan tutustuminen avartaa epäilyjäni tässä suhteessa.

Mutta se mikä todella jää epäilyttämään erään tekstin tunnistamisen kohdalla on Gummeruksen omien raatilaisten jääviys ja etiikka. Onko todella mahdollista että kilpailun avulla vauhditettaisiin kustannusohjelmassa olevien teosten markkinointia? Herää myös kysymys siitä onko näin toimittu aikaisemminkin? Voisiko perustellulla syyllä ajatella että kustantamoiden omissa kilpailuissa pitäisi käyttää ainoastaan talon ulkopuolisia raatilaisia?

* * * * *

Lopuksi vielä Sirkka Seljasta, tarkemmin sanoen Taman lauluista: koskapa tahdon pitää vanhojen kirjojen luentani aikajärjestyksessä, pohdintani kyseisestä teoksesta löytyy täältä.