alkeellinen omakuva

Minulla on härän sydän ja näkymättömät sarvet, odotan toukokuun laulua, siinä viulut soivat kuin lintujen viserrys, taustalla metsän huilujen keveys, alkusoitto d-duurissa… tällaista voisi olla kun lähtö on lähellä, kun hiljaa suloisesti hiivutaan pois. Minun lähtöni on kuitenkin johtanut väärälle planeetalle, kuin lintu liian kevyen painovoiman armoilla: räpyttelen minuuttiin 47 sekuntia. Ja nämä täällä ovat nopeita ja hätäisiä, kahvi jää kuppiin, kumi käryää asvaltilla, ruoka hyökkää henkitorveen. Minä syön hitaasti, pesen hitaasti, käärin sätkän kuin elämän, liian tiukan tuskin imettävän, kuljen pilvessä, kiirehdän kaikkialle myöhässä, nussin ketä nussin. Eipä ole kukaan aktista valittanut, että kestää liian kauan. Joskus ei ole ollut syytäkään. Ja päivä päivältä me riisuumme hitaasti kuoleman edessä, länsi lyö itää, itä syö lännen, en ehdi katsoa joka suuntaan. Mutta ajatukset ehtivät sanoiksi asti, puhe pyörryttää, käy yli ymmärryksen? Nämä ovat monimutkaisen miehen yksinkertaiset sanat, en ole epäonnistunut vaan epäonninen apina, en huuda vaan kuiskaan, riehakas bonobo jylhä gorilla. Tuolini kahleet natisevat, yöstä tulee pitkä - ja tuomio: ei tuomiota. Olen suutari ilman lapsia. Tai suutari joka ei käytä omia kenkiään. Kenkä joka kävelee omia polkujaan. Polku joka karkaa jokaisella askeleella kauemmas.

Parnasso 2/2012