lasimaalaus

Sanotaan, ettei hyvä kirjallisuus vanhene. Proosaan tämä varmasti pätee, mutta miten suhtautua runouteen, joka on kirjoitettu täysin nykyisestä poikkeavalla kielikäsityksellä ja ajassa, joka eroaa omastamme radikaalisti. Tiedän että Aila Meriluodon Lasimaalaus (1946) on yksi myydyimpiä runokokoelmiamme kautta aikain. Tiedän runotytön leiman, Koskenniemen varauksettoman ihailun ja synkän Viita-polun. Luulen tietäväni, että Lasimaalaus osui kovia kokeneen kansakunnan syvimpiin tuntoihin ja kipupisteisiin, aikaan joka keskittyi jälleenrakentamiseen, hiljaiseen suru- ja sovitustyöhön, vääryyksistä katkeroitumiseen ja alistumiseen uudenlaiseen maailmanjärjestykseen. Jos Meriluoto ei olisi kirjoittanut Lasimaalausta, sen olisi epäilemättä tehnyt joku muu.

Kirjaa selatessa huomioni kiinnittyy runoja kunnioittavaan väljään taittoon, jollaista ei nykykirjoissa tapaa. Runojalkoihin perehtymättömänä arvelen mittoja käytetyn useampia ja hetkittäin myös osittain mitallista. Rytmi tuntuu joka tapauksessa vaihtelevalta ja yllätys yllätys - luonnolliselta. Rilkemäistä tiiviyttä (ja pysähtyneisyyttä) löytyy runoista Hunnuton ja Iltamieliala, mutta minulle ne ilmentävät lähinnä ns. vanhentunutta kauneuden estetiikkaa (sanon tämän silläkin uhalla, että samaa argumenttia käytetään myös modernismista nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa). Ylevä vilahtelee sivuilla tuon tuostakin, mutta selailevaa lukukokemusta ne eivät häiritse. Ylevä mahdollistaa myös ilmaisun senaikaisen moraalin ulottumattomiin.

Kokoelman viimeiseksi jätetty nimikkoruno ei herätä minussa kummoisiakaan liikahduksia, mutta on helppo nähdä miten se on aikalaisiaan puhutellut: "Ma linnun maalaan kaikki laulut suussaan/ja kalan kaikki vedet hartioillaan/ja karhun kaikki raivo kämmenessään/ja käärmeen kaikki myrkky kielellään./ja vielä aivan pienen kukan maalaan". Tunteiden ja luonnon lisäksi säkeet kurottavat sekä yhteiskunnalliseen että henkilökohtaiseen mykkyyteen, lohdun, rakkauden ja raikkauden kaipuuseen.

Sen sijaan tiukkaiskuinen Kivinen Jumala on kestänyt aikaa hienosti: ajankuvan, (Jumalan) epäuskon ja orastavan toivon myötä se tarjoaa samaistumisen mahdollisuuksia myös rauhan ajan ja yhteiskunnallisen epäarvoistumisen kasvatille. Asiaan käydään jo aloituksessa: "Jumala, taon ja taon ja taon, / pyytäen, herjaten, rukoillen taon!" Ja koska vaihtoehdot ovat vähissä: "Sentään me nousemme raunion alta, / sentään me nousemme, kivinen valta, / rinnassa kivinen uhma ja raivo, / nousemme uskoa, armoa vailla, / nousemme huomista päivää vailla, / mykkinä nousemme, kasvoin kovin". Huomaa hienovaraisuudessaan tehokas toisto. Karmaiseva totuudellisuus paljastuu, kuitenkin uutta siementä luoden: "Mutta me kasvoimme pimeän myötä, / itsekin kiveä, itsekin yötä - - Kivinen Jumala, herätit meidät, / omaksi kuvaksi teit sinä meidät". (sentään ei ole Meriluoto rohjennut kirjoittaa jumalaa pienellä, kyseenalaistaa valtauskontoa) Suhde Jumalaan on hyvin ristiriitainen, sillä häntä puhutellaan toisissa yhteyksissä toiveikkaammin sävyin. Kärsimyksen jalostava teema toistuu edelleen, tietoisuus uinuvista voimavaroista, uuden syntymisestä, simpukkana veden pohjassa (Yön musiikki): "Mut syvinnä väkevin hiljaisuus: / sadan uuden sävelen synty / oli kätketty helmaan sen".

Runon feminiininen puhuja on kaikessa uhmakkuudessaan sovinnainen ja muottiin sopiva, mutta löytyypä joukosta myös tihkuvaa, tunteet kieltävää erotiikkaa (Voin kaivata): "Voin kaivata sinua, tiedätkö sen. / Kuin kaari on ruumiini hämärissä, / se on kireä, kuuma, on näännyksissä -". Rakastettu on sittenkin etäinen, sanat ovat turhia, kiihkoon voi purkaa ei-eksistentiaalisen tuskan. On silti pidettävä kiinni rakkauden aihiosta, täytettävä sisäinen tyhjyys (Paha satu): "- - Vihaat. Vihaan. / Ja kynnet syöpyen toistemme lihaan,/käsikädessä, allamme jäätyvä maa/me kuljemme, koskaan kykenemättä / enää päästämään runneltua kättä". Asenne tehdään selväksi jo avausrunossa (Tänään): "Kuoleman ankarat kasvot / kauan tunsin jo ennen,/kuin minä rahtua tiesin, / millainen elämä on. // Siksi en tänään seiso / portilla vartoen, milloin / "Prinssi Elämä" saapuu / - ja ohi kulkea voi, // Mikään ei ohitse kulje. / Tyynet on silmäni, joihin / maailman rikkaat muodot / selkeinä kuvastuvat. // Elämä itse ma olen, / - avoinna seison kuin kukka - / iloinen, luja ja valmis, / kuoleman vertainen".

Lasimaalaus on eittämättä perinnetietoinen teos, vaikka näin voitaneen sanoa lähes kaikista runokokoelmista. Olen tunnistavinani Rilken lisäksi niin harmajalaisia "ja sentään, jos tulisit tiedän sen / vain kiveä kättesi alla ma oisin" kuin myös kailasmaisia kaikuja "Epäröiden haurain jaloin / oudon, raskaan tieni aloin". Jos Lasimaalausta voisi jotenkin tiivistää, niin sanoisin että on pelattava rohkeasti niillä korteilla jotka kohtalo on kouraan ojentanut. Uhmansekaisesta nöyryydestä tulee mieleen vanha rukous, jonka alkuperää en tiedä: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.