kaikki taide on runoutta?

Yritin pari vuotta sitten kyseenalaistaa runouden paradigman muutosta, tai siis asian ilmoitusluontoisuutta. Ehkä esitin asiani kömpelösti tai sitten tilanteeseen sopivia argumentteja ei löytynyt, yhtä kaikki kyse oli lähinnä runouden kirjallisista ja tekstuaalisista ilmenemismuodoista ja siitä miten mainstream määritellään. Kauaa ei ole siitäkään kun olen liittänyt runouden uudempiin ilmiöihin poikkitaiteellisen määrittelyn, mutta saattaa olla että se oli jo tuolloin vanhentunut käsite runouden yhteydessä. Ehkei koko asetelma ole enää järin mielenkiintoinen, mutta suurinta meteliä asiasta ovat kuitenkin pitäneet uuden runouden edustajat ja siihen profiloituneet.

Aristoteleen Runousoppi määritteli runoudeksi kaiken silloin tunnetun kirjallisuuden. Nykyisin taiderunona tuntemamme muoto on ollut olemassa vasta muutama sata vuotta. Tänä aikana kirjallisuuden lajit ovat eriytyneet kukin omiin tarpeisiinsa sopiviin lokeroihin ja runoudesta on tullut marginaalinen lajimuoto. Kun runous on nyt murtautunut eri taidelajien yhdistelmiksi ja yhdistäjiksi, sopii kysyä ovatko kirjallisuuden lajien väliset raja-aidat keinotekoisia ja voidaanko ajatella että kaikki taide on runoutta? Ehkä juuri runous on se määrittelemätön ja syvällinen ihmisyyteen ja ilmaisuun pureutuva tekijä, joka tekee taiteena tuntemastamme ilmiöstä ja myös taiteen ulkopuolelle jätetyistä asioista merkittäviä? Jos runous olisikin taiteen sisin olemus ja olemassaolemisen tapa, herää myös kysymys saavuttaako muodollisesti taiteeksi nimetty tämän runouden olemuksellisuuden.

Osin näitä asioita käsitellään Aleksis Salusjärven kirjoituksessa ja siitä seuranneessa keskustelussa. Itse kiinnitin huomiota muutamiin yksityiskohtiin. Salusjärvi lainaa aiemminkin käyttämäänsä Jarkko Laineen lausuntoa (1998), jossa sanotaan kustantajien menettäneen otteensa kirjallisuudesta. Minusta tämä toimii asiayhteydestään irrotettuna keppihevosena, olkoonkin että väitteellä on ehkä enemmän katetta 2000-luvulla. Laineen lausunto on peräisin Tuli&Savu-lehden neliosaisesta haastattelusarjasta Runouden portinvartijat. Haastateltavina olivat mm. kustantajat Martti Anhava ja Touko Siltala, jotka puolustivat harjoittamaansa kustannuspolitiikkaa. Molempien herrojen mielestä runous kuuluu kirjaan, rauhallista sisälukua varten. Mitä taas Laineen lausuntoon tulee, pitää kysyä millaista se 90-luvun runous olisi ollut hänen päättämänään. Tätä emme saa koskaan tietää, mutta vihjeitä asiaan voisi saada kahlaamalla läpi hänen päätoimittamansa senaikaiset Parnassot.

Seuraava väite: Nykyrunous on yhteisöllistä. Allekirjoitan tämän jossain määrin. Erilaisia projekteja ja tapahtumia on paljon ja tekijöitä monesta suunnasta, lisäksi internet on luonut uusia ulottuvuuksia. Kauniin ajatuksen takana on kuitenkin se tosiseikka, että tuo yhteisöllisyys perustuu toiminnallisuuteen, jossa jo toisensa enemmän tai vähemmän tuntevat ihmiset tekevät yhteistyötä (ja joka useissa tapauksissa nojaa olemassaoleviin instituutioihin). Tämä edellyttää yleensä samankaltaisia ajatuksia taiteesta/kirjallisuudesta, joten koulukuntien tai kaveripiirien rajoja siinä ei juuri murreta. Minä koen yhteisöllisyyden luonteen henkisenä, avoimena ja kannustavana. Näin äkkiseltään sellaista meininkiä ei tule kirjallisuudesta mieleen muuta kuin Helsinki Poetry Connection.

Kolmas väite: Vuonna 2008 ajateltiin runouden tulleen valmiiksi. Tämä on toki vain ylimalkainen heitto, kuva jonka Salusjärvi pyrkii kumoamaan. Minua silti kiusaa ajatus siitä että voiko kukaan ajatella näin, kaikkein vähiten uuden runouden edustajat. Sen verran provokaatiota lauseessa on, että Nuori Voima-aktiivi Eino Santanen sitä kiirehti korjaamaan sitä ainakin vuosilukunsa puolesta. Mutta yleisellä tasolla, voiko runous koskaan tulla valmiiksi? Eikö se silloin saavuta saman aseman kuin latinan kieli, loppuunsa kehitetty, ei käytetty, puhumaton, kuollut kieli. Joskus vuosituhannen vaihteessa Markku Paasonen muistaakseni sanoi, että runous on kuollut. Tämä oli tietenkin provokaatiota ja syöttiin taisi moni tarttua. Nyt on helppoa nähdä että kyse oli Paasosen tapauksessa hänen oman poetiikkansa uudistumisesta, mutta epäily säkeiden mahdollisuudesta runouden ylläpitäjänä jäi kytemään.

* * * * *

Huomaan tätä kirjoittaessani kyseenalaistavani kirjallisuuskeskusteluun ja runopuheeseen osallistumisen mielekkyyden. Tai en ehkä mielekkyyttä, ehkä pikemminkin omaa kykyäni ja halukkuuttani. Tähän kaikkeen tuntuu olevan sisäänkirjoitettuna väärinymmärrystä ja –luentaa, vaikka juuri toisaalta ne voisivat olla hedelmällisen keskustelun pontimena. Omalta osaltani minun täytyy kuitenkin uudelleenarvioida sitä viekö blogini minua johonkin sellaiseen jota en tiedosta tai jonne en haluaisi suunnata.

Jatkan silti vielä. Kun kirjallisuuskritiikit ovat vähä vähältä siirtyneet verkkoon myös niistä keskusteleminen on ainakin teoriassa helpottunut. Parnasson kritiikkejä ei ainakaan vielä (?) voi kommentoida ja Hesarin tapauksessa luukut on ilm. lyöty kiinni Petäjäryöpytyksen jälkeen. Kommentointimahdollisuus löytyy ainakin Tuli&Savun, Turun Sanomien ja Kiiltomadon kohdalla, mutta kommentit loistavat poissaolollaan. Jälkimmäisen kohdalla asiaa voisi selittää sivuston kommenttipalstan historia, mutta kyse taitaa sittenkin olla yleisestä keskustelun ja/tai keskustelukulttuurin puutteesta. En siis tarkoita mitään kirjailijoiden vastineita enkä taatusti mitään päällekäyvää vittuilua Patalonian tapaan, vaan rakentavaa keskustelua teoksista ja niiden vastaanotosta. Tai ehkä ihmettelyni on sittenkin turhaa: keskustelu käydään blogeissa ja naamakirjassa jo oman näkyvyyden tähden ja toisaalta se kuviteltu keskustelu voisi olla myös turhaa (ilmaista) ruudin tuhlaamista, mikäli kriitikot ja toiset kirjailijat siihen osallistuisivat. Puhtaasta lukijapositiosta taas kukaan ei uskalla osallistua jottei tulisi nolatuksi.

Mutta onhan niitä hyviäkin uutisia. Kirjastot ovat saaneet kirjoja hyllyilleen ja parjattu kirjailijaliittokin ansaitsee ruusuja. Vaikka vanhat sivut olivat graafisesti miellyttävämmät, uusista sivuista löytyy tietoa aivan uudella tavalla, varsinkin aloitteleville kirjailijoille. Onko tämä uuden, avoimemman aikakauden alku?